2. Pohjoismaista nykykirjallisuutta

Pohjolalla on paljon annettavaa esittelee jäljempänä pohjoismaista nykykirjallisuutta. Mukana on norjalainen, tanskalainen, islantilainen, ruotsalainen ja suomalainen kirjailija, jotka kirjoittavat kukin omalla tavallaan elämästä Pohjoismaissa. Kirjailijat ovat omassa maassaan arvostettuja taiteilijoita, ja lisäksi he kaikki ovat saaneet Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Teksteistä neljä on kirjoitettu varta vasten tätä kirjaa varten, ja viides on ote Kari Hotakaisen romaanista Juoksuhaudantie, josta Hotakainen sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.

Kjærstad, Nordbrandt ja Einar Már ovat kirjoittaneet esseen, Eva Ström runoja. Tekstit tarjoavat lukijalle mahdollisuuden tutustua pohjoismaalaisuuteen Pohjolan parhaiden kielenkäyttäjien – sekä kirjailijoiden että kääntäjien – opastamana, ja samalla ne valottavat joitakin kirjassa esille otettuja ongelmakenttiä, esimerkiksi Pohjolan roolia uudessa Euroopassa ja pohjoismaista yhteiskuntamallia.

Lue ja ota kantaa!

Yleisönä olemisen mahdottomuus

Norjalaisena Pohjoismaissa, Euroopassa ja maailmalla

Jan Kjærstad

Asuin joitakin vuosia sitten pari vuotta Afrikassa. Olin kaukana kotoa, ja yhtäkkiä näin omassa kansassani merkillisiä piirteitä, joille aikaisemmin olin ollut sokea.

Istuessani jakarandapuun alla sodan ja nälän runtelemassa Afrikassa en voinut enää sulkea silmiäni siltä, miten vähän me välitimme muista; siltä että Norjan ongelma suhteessa muuhun maailmaan, Eurooppaan ja Pohjoismaihin oli illuusio siitä, että oli mahdollista eristäytyä muista. Peer Gyntin tavoin on Norjakin pitänyt liian kauan itseriittoisuutta tunnuslauseenaan. Istuessani jakarandapuun alla Afrikassa maassa, joka oli rutiköyhä, en voinut enää pitempään sulkea silmiäni siltä, että olin varttunut maailman kenties etuoikeutetuimmassa ja turvallisimmassa kolkassa. Lapsena kävin usein Norjan kansatieteellisessä museossa Oslossa, ja muistan vieläkin ihmetelleeni pieniä ruohokattoisia hirsimökkejä ja tupien takkoja. Minun oli vaikea käsittää, että 150 vuotta sitten useimmat norjalaiset asuivat niin. Historian kilpapurjehduksessa Norja oli 1900-luvun alussa toivottoman kaukana muiden takana, kuin laho kirkkovene hapertunein purjein, mutta vuosituhannen taitteessa olimme yhtäkkiä kärjessä, kuin erikoisluokan kilpavene, tankki täynnä ja elektroniikan ihmeitä pullollaan.

Nopeaan kasvuun on tietysti monia syitä, mutta ei käy kiistäminen, etteikö meillä olisi ollut myös onni matkassa, ettemmekö olisi hyötyneet eräänlaisesta Golfvirta-ilmiöstä. Elämää helpottavat mukavuudet löytävät tiensä perimmäiseen pohjolaankin, ja juuri sen ansiosta, että sijaitsemme maailman laidalla, olemme hyötyneet muiden maailmankolkkien resurssipaosta niin sanoakseni käsiämme likaamatta. Toki voimme mainita laivanvarustajat ja grynderit, mutta tiedämme hyvinvoinnin edellytysten olevan paljolti lähtöisin Norjan ulkopuolelta. Norjaa voi monessa mielessä verrata umpisuoleen, tarpeettomaan lisäkkeeseen, joka imee ravintonsa ihmisruumiista tekemättä itse sen suurempia kokonaisuuden eteen.

Ja entäpä öljy, tärkein valtionkassan täyttäjistä. Kuinka onnistuimme pääsemään käsiksi siihen? Norjalaiset asiantuntijat sanoivat vielä 50- luvulla, että öljyn löytyminen omalta mannerjalustaltamme oli hyvin epätodennäköistä. Kun ulkomaiset öljy-yhtiöt sitten vuonna 1962 kääntyivät viranomaisten puoleen, älyttiin jotakin olevan tekeillä. Siihen saakka Norja oli – varsinkin suuren kauppalaivastonsa vuoksi – kannattanut luonnonoikeusfilosofi Hugo Grotiuksen teesiä, jonka mukaan ”meri oli kaikkien yhteinen, koska se on niin rajaton, ettei se voinut kuulua kenellekään”. Nyt aika oli kuitenkin kypsä valtioneuvoston päätökselle, joka määritti kansallisen hallintaoikeuden Norjan osuudelle mannerjalustasta. Tulos oli uskomaton. Pinta-alaltaan Norja on maailman maista noin 60:nneksi suurin. Jos pinta-alaan lasketaan Norjan hallintaan näin tullut merialue, isompia maita onkin enää vain yksitoista. Omituista asiassa on se, ettei Norjan ilmiömäistä laajentumista ole lainkaan käsitelty julkisesti.

Istuessani jakarandapuun alla Afrikassa maassa, jota riivasi hirvittävä kulkutauti, kysyin itseltäni, oliko tämä opettanut norjalaisille nöyryyttä. Minun oli pakko vastata kieltävästi. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, vallalla on tyytymättömyys. Ja pelko. Emme halua kenenkään kajoavan rikkauksiimme. Juhlapuheissa puhumme solidaarisuudesta ja ohjaamme pikkuruisen osan yltäkylläisyydestämme kehitysapuun, mutta käytännössä pyrimme eristäytymään. Tämän osoittaa ennen kaikkea harjoittamamme siirtolaispolitiikka. Suhtaudumme muukalaisiin epäillen, ainakin jos he tulevat muualta kuin perinteisistä länsimaista. Näin siitäkin huolimatta, että maamme on autio, lähestulkoon asumaton. Norjan pinta-alasta on viljelemättä käsittämättömät 96 prosenttia. Yksistään Ruijan suunnattomiin asumattomiin erämaihin voisi sijoittaa jonkin pienehkön Euroopan maan ja muutama miljoona asukasta. Ei ole kovin kaukaa haettua sanoa, että Norja haluaa säilyä koskemattomana tai jättäytyä rikkaiden reservaatiksi. Ankarat lakimme on tarkoitettu estämään siirtolaisten tulo. Myös pakolaispolitiikka on pidättyväistä. Kenties rikastuimme liian nopeasti. Kenties juuri siksi meistä on tullut niin suvaitsemattomia, niin jyrkän torjuvia. Omia etuja ajaessamme olemme hukanneet inhimillisen solidaarisen soveliaisuuden vaatimuksen. Kesti yli 50 vuotta, ennen kuin Norja oli ottanut vastaan yhtä paljon pakolaisia kuin olimme heitä itse tuottaneet viidessä vuodessa toisen maailmansodan aikana norjalaisten paetessa Ruotsiin. Mitä muistillemme on tapahtunut? Miksi emme punastuneet 90-luvulla, kun YK:n pakolaisasioiden komissaari joutui toteamaan, että Norjasta, Nansenin kotimaasta, on vaikeampi saada turvapaikkaa kuin useimmista muista Euroopan maista? Norjalainen paradoksi numero yksi on tämä: Ympärillä yllin kyllin tilaa, mutta sydämessä sitäkin niukemmin.

Niiden vuosien aikana, jotka vietin köyhtyneessä ja ulkomaankauppaansa työllä ja tuskalla kehittävässä Afrikan maassa, ihmettelin usein norjalaista itseriittoisuutta. Puolustusliiton ja YK:n jäsenyydestä huolimatta emme ole erityisen kiinnostuneita yhteistyöstä, jossa annetaan saman verran kuin saadaan. Olemme kieltäytyneet kahdesti Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Meistä on tullut niin upporikkaita, että meillä on varaa sulkea ovet maailmalta. Eristäytymisen tarvettamme voisi melkein verrata Asterix-sarjakuvasta tuttuun mentaliteettiin. Roomalaiset ovat miehittäneet Gallian, mutta ”pieni kylällinen voittamattomia gallialaisia pitää yhä puoliaan valloittajaa vastaan”, kuten jokaisen albumin alussa sanotaan. Lause voisi yhtä hyvin kuvata lannistumatonta Norjaa, maailman suurinta maalaiskylää. Asterixin gallialaisten tavoin pidämme itseämme voittamattomina, ja ihmeellinen taikajuomamme on öljy.

Niin Asterixin kuin muidenkin on silti välillä pakko lähteä pikkukylästä maailmalle – jo senkin takia, ettei siellä ole kaikkea. Sen tajuaa lapsikin. Muistan ensimmäisen Ruotsin-matkani rajan taakse Strömstadiin. Sen miten riemastuin torista, joka oli pullollaan kaikkea sitä, mistä Norjassa oli pulaa. Taikakortteja, kauko-ohjattavia pikaveneitä, Mustanaamio- sormuksia, taivaallisen makuista purukumia. Puhumattakaan ensimmäisestä Kööpenhaminan-matkastani, järkytyksestä jonka koin astuessani Tivolin portista sisään ja nähdessäni huvipuiston, jonka vertaista en ollut eläessäni nähnyt. Siitä saakka olen halunnut olla Skandinavian kansalainen. Vaikka perusteluni ovatkin muuttuneet, en edelleenkään asettuisi hetkeksikään vastahankaan, jos Norjan, Ruotsin ja Tanskan väliset rajat poistettaisiin yhdellä kynänvedolla. En tuntisi minkäänlaista surua, jos joutuisin Nairobin, Lagosin tai Hararen torilla kertomaan, että olen pohjoismaalainen enkä norjalainen. Minun puolestani Pohjoismaat saa muuttaa yhdeksi maaksi vaikka heti huomenna.

Se olisi meille erinomainen osallistumisen oppitunti. Eräs kuuluisimmista Norja-kuvista on Lillehammerin olympialaisista vuodelta 1994, jolloin koko maailma sai seurata televisiosta, kuinka norjalaiset tuhatpäin kansoittivat urheilukatsomot, heiluttivat Norjan lippuja ja kilisyttivät lehmänkelloja ikionnellisina siitä, että heidät oli julistettu ”maailman parhaaksi yleisöksi”. Avaruudesta tarkasteltuna Norja näyttäisi luultavasti nojatuolien täyttämältä 2000 kilometrin pituiselta graniittikatsomolta. Kenties kansallinen yleisömentaliteetti selittää rentoutumisnojatuolin, joka on viime vuosikymmenten menestyneimpiä norjalaisia vientituotteita. Turhan monet norjalaiset elävät siinä uskossa, että he osallistuvat maailman menoon tuijottamalla sitä televisioruudulta.

Huolimatta toisesta maailmansodasta ja vastikään sota-alueille lähettämistämme joukoista olemme onnistuneet säilyttämään eräänlaisen kollektiivisen illuusion siitä, että on mahdollista pysytellä kansainvälisten levottomuuksien ulkopuolella. Varovainen osallistumisemme rauhanturvaamisen jaloon taitoon tuntuu lähestulkoon verukkeelta olla tekemättä enempää. Pelkäämme kuollaksemme, että tulevaisuutemme tärväytyy Euroopan unionin jäsenyydessä. Emme näe, että kohtaloamme määrittävät joka tapauksessa Norjan ulkopuoliset tekijät. Ilmiö, jonka nimi on globaalistuminen. Suurpoliittiset päätökset, monikansalliset yritykset, maapallon ympäristöongelmat, terrorismi, taloussuhdanteiden heilahtelut, HIV- ja SARS-epidemiat, kansainvaellukset, sodat. Vastustaessaan henkeen ja vereen Euroopan kansalaisuutta norjalaiset eivät näe, että heistä on jo kauan sitten tullut maailmankansalaisia, halusivatpa he sitä tai eivät.

Voi vain toivoa, että norjalaiset siirtyvät tiedostamattomien maailmankansalaisten katsomosta kentälle tiedostaviksi maailmankansalaisiksi. En kannata nykyisenlaista Euroopan unionia, jota vaivaavat byrokraattinen elefanttitauti ja jäsenmaiden kansalaisten innoton osallistuminen, mutta taputtaisin käsiäni Norjalle, joka vastaisuudessa yhteisön jäsenyyttä harkitessaan olisi valmis uhraamaan sekä ”itsehallintaoikeutensa” että taloudellisen ylijäämänsä, mikäli sen mukaantulo hyödyttäisi Eurooppaa ja maailmaa.

Kuvittelen myös, että Pohjoismailla on annettavaa sekä Euroopassa että etenkin maailmanlaajuisesti. Nykyään puhutaan usein demokratiavajeesta ja samalla sellaisten ideologioiden vakavasta puutteesta, jotka voisivat muodostaa vastavoiman markkinaliberaalille ideologialle. Sen sijaan että toteamme pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen mallin tulleen tiensä päähän, voisimme ottaa vastaan haasteen kehittää sitä, etsiä sellaisia poliittisia ja taloudellisia malleja, jotka vähitellen ja ekologisesti hyväksyttävällä tavalla voisivat lisätä tasa-arvoa ja maailman antien oikeudenmukaisempaa jakautumista.

Tällainen yhteistyö saattaisi piristää norjalaisten luovuutta, auttaa perustamaan sellaisia yrityksiä, jotka takaisivat meille elannon muustakin kuin öljystä. Muualla maailmassa saattaa olla demokratiavajetta, mutta Norjaa vaivaa luovuusvaje. Tämän hetken suurin haaste on Norjan muuntaminen ruikuttajakansasta luovaksi kansaksi. Koska koulutustaso on korkea kaikissa Pohjoismaissa, Norja voisi kehitellä yhdessä muiden kanssa vaikkapa bioteknisiä tuotteita ja innovatiivisia palveluita, kernaasti ohjelmistopuolella, maailmanyhteisön yhtä tärkeämmäksi käyville verkostoille.

Sallittakoon minun lopettaa siihen mistä aloitinkin, kymmenen tuhannen kilometrin päähän, jakarandapuun alle eteläiseen Afrikkaan, maahan jonka kouluissa paperistakin on pulaa. Täällä asuessani ryhdyin kirjoittamaan myös niistä norjalaisista, joiden nimi kuuluu kansainväliseen sanavarastoon. Ibsenistä, Hamsunista, Griegistä, Munchista. Norjalaisista, joiden luovuuden ja teokset koko maailma tunnustaa. Tällaiset yksilöt, taiteilijat, ovat aina olleet hyvin tietoisia rajojenylittäjän, maailmankansalaisen roolistaan. Jotunheimenin Eidsbugardeniin, joka on niin norjalaista kuin olla saattaa, keskelle Per Gyntin valtakuntaa, on pystytetty kirjailija Aasmund Olavsson Vinjen muistomerkki. Runonsa Nasjonalitet alussa hän ilmaisee ajatuksen, joka on ajankohtaisempi kuin koskaan ennen: ”Me uskomme niin, on onnea se, / kun Norjaan syntyä saa. / Kotiseutu meille kallein on / mutt’ muistaos se, et’ maailma on / meille vain suuri isien maa”.

Jan Kjærstad

Jan Kjærstad on Norjan nykykirjallisuuden suuria nimiä. Hän syntyi Oslossa vuonna 1953. Kjærstad on suorittanut teologian kandidaatin tutkinnon Oslon yliopistossa. Hänen ensiteoksensa oli vuonna 1980 ilmestynyt novellikokoelma Kloden dreier stille rundt (Maapallo pyörii hiljalleen). Sen jälkeen hän on kirjoittanut lukuisia romaaneja ja esseekokoelmia. Vuodesta 1985 lähtien hän toimi joitakin vuosia kirjallisen Vinduet-aikakauslehden päätoimittajana.

Puolison työn vuoksi Zimbabwessa vietetyt kaksi vuotta merkitsivät oivallista tilaisuutta tutustua laajasti afrikkalaiseen suulliseen kertomusperinteeseen. Kertomusta voineekin pitää Jan Kjærstadin kirjailijuuden avainsanana. Teologina hän tuntee Raamatun. Myös hindulaisuuden suureepos Mahabharata on hänelle suuri innoituksen lähde, samoin Tuhat ja yksi yötä. Jälkimmäinen heijastuu hänen vuonna 1995 julkaisemansa kuvakirjan nimessä, jossa viitataan Sheherazadeen, mielikuvituksen kuningattareen.

Ihmisen elämä muodostuu lukemattomista kertomuksista. Kjærstadin mielestä on mahdotonta kirjoittaa elämäkertaa, joka kattaisi ihmisen elämänkaaren kaikki puolet. Trilogiassaan, jonka päähenkilö on televisiotoimittaja Jonas Wergeland, hän käyttää kolmea eri näkökulmaa rikkoen samalla kronologian, jatkuvuuden ja syy-yhteyksien rajat. Trilogian (Forføreren, Erobreren ja Oppdageren) viimeinen osa toi Kjærstadille Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2001.

Urautuneita ajatuksia ja utopiaa

Henrik Nordbrandt

1.

Vuosia sitten jätin maan, jossa olin syntynyt ja kasvanut, sillä tunsin olevani idioottien keskellä.

Siihen aikaan olisin tuskin kyennyt edes ajattelemaan tuota lausetta, ja jos olisin, en missään nimessä olisi kirjoittanut sitä paperille. Kasvatukseni oli varustanut minut tehokkaalla itsesensuurilla. Juuri sen vuoksi se minusta sopiikin niin hyvin aloituslauseeksi.

Puhuinhan itsekin idioottien kieltä, mutta tämänkin olen oivaltanut vasta, kun minun on ollut pakko myöntää, etten pelkästään edelleenkin puhu sitä, vaan ettei sille asialle myöskään enää mitään mahda. En pysty vaihtamaan kieltä. Sitä vastoin arvostelen sitä, koska kaikesta huolimatta tunnen sen läpikotaisin.

Filosofisesti voisi kenties väittää, että Jumala on luonut idioottien kielen, koska muuten siinä ei olisi ollut Jumalaa ollenkaan. Missään muualla hänelle ei nimittäin olisi voinut olla sijaa.

Ilmaisen asian tätä nykyä näin, mutta olen pakostakin päätynyt samantapaiseen käsitykseen jo elämäni alkutaipaleella, ennen kuin tunsin aikuisten valehtelevan puhuessaan Jumalasta. Tai sitten he vain yrittivät saada minut uskomaan johonkin, mihin heidän itsensä oli mahdotonta uskoa. Mitä enemmän he yrittivät, sitä enemmän pyristelin vastaan. Salaa, lisättäköön, sillä tiesin, ettei minun auttanut näyttää epäilystäni avoimesti. Se olisi vain saanut heidät ponnistelemaan entistä terhakammin.

Nyt joku saattaa saada päähänsä kysyä: ”Kuinka niin pieni lapsi pystyi ajattelemaan niin harkitusti ja loogisesti?” Siihen minun on vastattava, että se pystyi siihen, koska se ei ollut vielä omaksunut idioottien kieltä. Ei ainakaan siinä määrin, että sen järki olisi siitä sumentunut.

Jokainen, joka kykenee muistamaan varhaislapsuutensa, tietää miten loogisesti pikkulapset ajattelevat ja miten vaikea heitä on huijata. Vasta kun heidän aivonsa on pilattu verbaalisilla viruksilla, sellaisilla kuin ”Jumala ompi linnamme” tai ”Herra on minun paimeneni” ja muilla sen tapaisilla, heidät saadaan hyväksymään kaiken maailman kauheudet.

Minullahan oli isä, ja juuri siksi tiesinkin, että isät ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä. Niinpä ”Isä meidän, joka olet taivaissa” kuulosti minun korvissani jokseenkin hölmöltä. En pystynyt hyväksymään sitä, että se, joka on luonut kaiken mitä maailmassa on, mitä maan päällä, merissä ja tähtitaivaalla on, olisi isä. Ja koska Jeesus antoi ymmärtää olevansa saman mahdottoman isän poika, minäkin näin tämän isän kummallisena ja sekopäisenä suureena. Käsitykseni kärsimystarinasta vastasi aika tarkoin sitä, jollaisena Monty Python sen myöhemmin kuvasi elokuvassaan Brianin elämä.

Tiedän hyvin, että jotkut pitävät huomautuksiani provosoivina. Asiani ei ole provosoida yhtään mitään, vaan puhua järjen puolesta. Nykyisessä maailmantilanteessa koen sen ehdottoman välttämättömäksi.

Varmuuden vuoksi lisään, että vaikka kunnioitukseni uskontoa kohtaan mahtuukin aika pieneen tilaan, kunnioitan ihmisten tunteita, myös uskonnollisia.

2.

Pidin tauon kirjoittamisen lomassa ja istahdin kahvilaan. Siinä istuessani mietin, olinko valinnut täysin väärän lähestymistavan aiheeseen Pohjoismaat ja EU. Avasin hiukan hajamielisenä kahvilan pöydällä lojuneen lehden ja silmäni osuivat artikkeliin, jossa kerrottiin, kuinka vahvat voimat EU:n sisällä haluavat sisällyttää Jumalan valmisteilla olevaan uuteen perussopimukseen.

Siinä tapauksessa siinä pitänee mainita myös Jeesus, Neitsyt Maria ja Pyhä Henki. Ja miten on, pääsekö Perkele mukaan? Siinä asiassa sietää ehkä kysyä neuvoa amerikkalaisilta, jotka tuntuvat paneutuneen paholaiseen eurooppalaisia perusteellisemmin. Ei liene pelkkä sattuma, että USA:ta on kutsuttu ”Suureksi Saatanaksi”.

Saman artikkelin mukaan Vatikaanin edustaja oli sitä mieltä, että Suuren Isän EU-jäsenyys oli ehdottoman välttämätön, jotta tulevaisuudessa vältyttäisiin sodilta. Hän näytti sivuuttaneen tyystin sen tosiseikan, että yli 1000 vuoden ajan useimmat maailman sodista oli taisteltu samaisen isän nimissä.

Sen vuoksi palaankin kahvilasta hyvällä omallatunnolla erääseen lapsuuden tapahtumaan.

Opettaja kysyi minulta kerran ”uskontotiedon” tunnilla, joksi ainetta siihen aikaan kutsuttiin:

”Mitä Jeesus sanoi temppelissä kirjanoppineille?”

Siitä minulla ei tietysti ollut harmainta aavistusta. Opettaja tunnettiin sekä vahvasta uskonnollisesta vakaumuksestaan että siitä, miten velvollisuudentuntoisesti hän rankaisi oppilaita selkäsaunoin, mikä ei sen ajan kansakoulussa ollut lainkaan tavaton yhdistelmä. Niinpä mietin vastausta erityisen tarkkaan ja sanoin lopulta täysin todenmukaisesti:

”Sitä ei kukaan tiedä. Se tapahtui kauan sitten, eikä kukaan paikalla olleista ole enää hengissä.”

Sain raikuvan korvatillikan ja minut ajettiin luokasta ulos. Jälkimmäinen oli hyvinkin tillikan arvoista.

Siitä huolimatta minua oli loukattu. Samalla tavalla minua loukkaisi nykyään, jos minut yritettäisiin pakottaa noudattamaan sääntöjä, joiden Lähi-idän paimentolaiset luulivat tulleen heille tuhansia vuosia sitten Taivaan Isältä. On kummallista ja ikävää, että monet maailman johtajista yrittävät hakea teoilleen oikeutusta viittaamalla saman Taivaallisen Isän tahtoon.

Samat ihmiset, jotka kadulla kulkiessaan puhuvat keskenään satelliittien välityksellä ja katsovat televisiosta ihmisen rakentamien avaruusluotaimien lähettämiä kuvia kaukaisista taivaankappaleista, uskovat muinaisuudessa muovattuun maailmankuvaan. Perityt urautuneet ajatukset ovat mitä ilmeisimmin järkeä vahvempia.

Uskonto on ongelma, joka on jäänyt paljolti huomiotta. Viime vuosien keskittyminen islamiin on ainoastaan siirtänyt ongelmakenttää yrittämättä tunkeutua sen ytimeen.

Uskonto väittää omaavansa tiedon korkeammista voimista, joiden olemassaoloa ei yksikään ihminen aikojen aamusta tähän päivään mennessä ole kyennyt osoittamaan. Valtio, joka sisällyttää rakenteeseensa tällaisen instituution, sitoutuu nähdäkseni väistämättä mystiikkaan, mikä puolestaan tekee tilaa salatulle hierarkialle. Sen vuoksi sellainen yhteiskunta, jossa valtiota ja uskontoa ei ole erotettu ehdottomasti toisistaan, ei voi koskaan olla täysin demokraattinen.

3.

Tämän kirjoitelman aiheena piti olla Pohjoismaat ja niiden asema laajentuneessa EU:ssa. Olen painottanut omia henkilökohtaisia elämyksiäni näin voimakkaasti, koska tässä yhteydessä henkilökohtainen on hyvin suuressa määrin yhtä kuin periaatteellinen.

Minun nähdäkseni EU on kaikkine vinoutumineen ja vaivoineen kaunis utopia. Sen vuoksi on tärkeää siivota kaapit vanhoista luurangoista. Kaapinomistajat eivät tosin aina itse näe luurankoja. Kuvittelen, että minä näen ne, sillä olen ollut poissa niiden luota niin pitkään. Kirjoittaessani tätä koen uudelleen oman pohjoismaisen taustani 30 vuoden mittaisen välimatkan takaa, ja utuisessa marraskuun hämärässä luurangot alkavat hohtaa itsestään.

Kaupunki on koristeltu kuusenhavuilla. Joulu on tulossa. Vihattuani tuota juhlapyhää kokonaisen ihmisiän uskon lopultakin alkaneeni hyväksyä sen, en välttämättä Jeesuksen syntymäjuhlana, vaan pohjoismaisena talvijuhlana, jota minun puolestani voi hyvin kutsua pakanalliseksi. Haluan olla siinä osallisena, tehdä sovinnon sen kanssa, uppoutua pimeyteen ja nähdä uuden valon tuikahduksen.

Kuljeskelen pitkin Kööpenhaminan katuja ja yllätän itseni kerta toisensa jälkeen riemuitsemasta kimmeltävistä joulukoristeista. Tiedän hyvin, että ne edustavat sietämätöntä kaupallisuutta. Ja koko ahdistava ostohysteria on jokseenkin luotaantyöntävää. Silti, miten upeita ovatkaan jouluvalot! Ja miten ikävää olisikaan ilman niitä!

Hyvin harvat tanskalaiset virret puhuttelevat minua. Monet niistä herättävät minussa jotakin, jota en valitettavasti voi kutsua muuksi kuin inhoksi, mutta jotkut joululaulut ovat ihan siedettäviä. Olen aikaa myöten oppinut sulkemaan mielestäni niiden kristillisen sisällön ja tajuamaan ne lähinnä jonkinlaisiksi shamanistisiksi hymneiksi pimeydelle, päättyvän vuoden poismenolle ja valon ylösnousemukselle.

Mutta koska joulu on myös sovinnon aikaa, aion pyytää aikojen saatossa tapaamiltani sympaattisilta teologeilta anteeksi ankaria sanojani uskonnosta. Sitten voimme yhteen ääneen laulaa ”Oi ruusu Iisain juuren/ nyt kukkaan puhjennut”.

4.

Urheilufanaatikkoja minulla sen sijaan on edelleen oikeus vihata sydämeni pohjasta.

Kun minut koulussa pakotettiin pelaamaan jalkapalloa, tein selväksi, että se oli ruma ja väkivaltainen peli. Jo potkiminen itsessään on väkivallan ilmaus. Vastalauseitani ei pelkästään sivuutettu, vaan minua alettiin myös kiusata.

Niin kauan kuin muistan olen ollut sitä mieltä, että urheilu ja sota ovat saman asian kaksi puolta, eikä toista voisi olla ilman toista. Vastikään minulle selvisi, ettei näkemykseni ollutkaan niin omintakeinen kuin olin kuvitellut. Muinaiset kreikkalaiset näkivät urheilun valmistautumisena ja harjaantumisena sotaan.

Olen usein ollut vähällä joutua vakaviin selkkauksiin lausuessani mielipiteeni urheilusta yleensä ja jalkapallosta erikseen. Minulta kysyttiin viimeksi kuukausi sitten Istanbulissa, kenen puolella olin, mihin vastasin, etten mitenkään voinut olla jonkin idioottilauman puolella, olipa se sitten pukeutunut punaisiin tai sinisiin paitoihin.

Muutama päivä lähtöni jälkeen itsemurhapommittaja hävitti korttelin, jossa olin asunut. En voinut olla ajattelematta, miten suuresti jalkapallo- ottelun katsojat muistuttavat niitä fanaattisia mielipuolia, jotka räjäyttävät palasiksi itsensä ja kanssaihmisensä. Aihe on niin arka, että on paras olla sanomatta mielipidettään julkisesti.

”Me voitimme”, ihmiset kirkuvat yhteen ääneen, vaikka ovat pelkkää yleisöä eivätkä millään tavalla osallisia itse peliin, joka sinällään on täysin tarkoituksetonta. Mutta jos heille huomauttaa tilanteen älyttömyydestä, joutuu itse idiootin asemaan ja pahimmassa tapauksessa fyysisen väkivallan kohteeksi.

5.

Amerikkalainen historioitsija ja kirjailija Barbara W. Tuchman kuvaa kirjassaan The March of Folly – Hulluuden kavalkadi – neljää historian ajanjaksoa, joina ihminen on käyttäytynyt erityisen typerästi. Luullakseni hän tekee sen, koska hän pessimistään huolimatta elättelee pikkuruista toivoa, että ihminen oppisi historiasta.

Tarkastellessani omaa sukupolveani en tiedä, miten paljon se on historiastaan oppinut. Se on siirtynyt köyhyydestä rikkauteen, amerikkalaisuudesta amerikanvastaisuuteen, uskonnollisuudesta materialismiin, vallankumousromantiikasta totalitaarismiin. En kuitenkaan taida olla oikea henkilö arvioimaan sitä, sillä en ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani siihen.

Kun samat opiskelijat, jotka niinkin myöhään kuin vuonna 1967 olivat istuneet luentosaleissa ja vaieten hyväksyneet kaiken, mitä professorit sanoivat, olipa se se sitten miten kammottavaa tahansa, vuotta myöhemmin yhtenä laumana kapusivat barrikadeille ja alkoivat ulvoa kuorossa, olin saanut tarpeekseni. Ei siksi, ettenkö olisi ollut heidän kanssaan samaa mieltä, sillä sitä minä kokonaisuutena ottaen olin, vaan siksi, että aistin kuorossa niin monta riitasointua.

Matkustin tieheni. Olin saanut tarpeekseni idiooteista ja heidän ”Me voitimme” ja ”Me olemme oikeassa” -mentaliteetistaan. Nyt he saivat minun puolestani ottaa Isänsä ja Poikansa ja hänen Grundtviginsä ja kilpapyöräilijänsä ja jalkapallonsa ja jatsinsa ja vaskensa ja Elviksensä ja Beatlesinsä ja Rolling Stonesinsa ja Jeesus-hippinsä ja buddhanuskoiset hasishylkiönsä ja ranskalaisen eksistentialismin ja Marxin ja Maon ja ravistaa sekaisin ja mitä todennäköisimmin huomata, että lopputuloksena on tasan tarkkaan tympeää tanskalaista maksapasteijaa, joka todellisuudessa oli sitä, minkä puolesta he elivät!

Jokseenkin tähän malliin ajattelin, olkoonkin, että saatoin valita sanani toisin, sikäli kuin ylipäätään sanoina ajattelin.

Meni vuosia, ennen kuin aloin ymmärtää reagoineeni näin, koska olin itse ajatellut idioottien kielellä, tai ainakin toiminut heidän ehdoillaan. Sen sijaan että olisin analysoinut loogisesti koko lapsuuteni ajan minua piinanneita asioita ja pyrkinyt jotenkin rakentavasti muuttamaan niitä, minä pakenin. Annoin vastenmielisyyden ajaa minut eskapismin tielle. Olin tuijottanut niin silmäni sokeiksi oman maani virheitä, että mielsin uskonnon ja urheilun kaltaiset ilmiöt nimenomaan tanskalaisiksi.

Se liittyi jossakin määrin siihen, etten ollut vielä nähnyt paljonkaan maailmaa. Kun saavuin ensimmäisen kerran Kreikkaan, se tuntui ihmeeltä, vapautumiselta pohjoismaisuudesta. Liejuisesta pimeydestä, jossa sieluni silmin näin pappien ja jalkapalloilijoiden luikertelevan valkoisten toukkien lailla. Ja jollen olisi lähtenyt pois, olisin saattanut pysyä tämän harhaluulon vallassa ja unohtaa autuaasti, miten olin lapsuudessani ja varhaisnuoruudessani palvonut pohjoismaista; Astrid Lindgreniä, Selma Lagerlöfiä, Knut Hamsunia, Johannes V. Jenseniä ja jopa hänen sisartaan Thitiä ja Palle Lauringin Tanskan historiaa. Vain joitakin satunnaisia nimiä mainitakseni.

6.

Opiskelin kiinan kieltä ja unohdin sen. Sen jälkeen turkkia ja arabiaa, joiden parissa jatkoin pitemmälle. Kahlasin Koraanin läpi arabiaksi. Niin sanoakseni henkeä pidätellen. Virallisesti se on yksi maailman suurimmista mestariteoksista, ja silti siinä on niin hirvittäviä kohtia, etteivät muslimitkaan halua kuulla niistä. (Sen on saanut muun muassa Salman Rushdie tuntea nahoissaan.)

”Ainoa palkka niille, jotka sotivat Jumalaa ja Hänen lähettilästään vastaan sekä levittävät turmiota maassa, on että heidät tapetaan tai ristiinnaulitaan, tai heidän kätensä ja jalkansa hakataan monesta kohtaa poikki, tai heidät karkoitetaan maasta. Sellainen on heidän häväistyksensä tässä elämässä, ja tulevassa heille on luvassa kauhea kuritus.” 5/33

”Ne, jotka hylkivät meidän ilmoitustamme, poltamme me totisesti tulessa. Niin pian kuin heidän ihonsa kärventyy, annamme sen tilalle uuden, jotta he maistaisivat totista tuskaa. Jumala on totisesti mahtava ja viisas.”4/56

Näin opin, etteivät idioottien kieltä puhuneet pelkästään minä ja maanmieheni. Se oli kansainvälistä tai ”transformaalista”, kuten Noam Chomskyn kielioppi.

Kun Tanskassa vuonna 1972 järjestettiin kansanäänestys Tanskan liittymisestä EU:hun, äänestin puolesta, mikä ärsytti vasemmistolaisia ystäviäni. Tässä kirjoitetun nojalla lienee itsestään selvää, miksi kannatin EU:ta. Näin Tanskan pienenä, ahtaana kopperona. Halusin ison talon, mieluiten sellaisen, jossa olisi vain yksi avara huone. Nyt tiedän, että talossa on oltava paljon huoneita, sekä isoja että pieniä. Yksityisiä huoneita mutta niin, että jokaisesta huoneesta pääsee kaikkiin muihin.

Henrik Nordbrandt

Tanskalainen lyyrikko Henrik Nordbrandt (s. 1945) sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 runokokoelmastaan Drømmebroer (Unisiltoja). Nordbrandtin ensiteos Digte (Runoja) ilmestyi vuonna 1966. Vuosien saatossa hän on kehittänyt omintakeisen runokielen. Häntä ovat innostaneet sekä amerikkalainen, eurooppalainen että pohjoismainen runous, muun muassa T.S. Eliot ja Gunnar Ekelöf. Nordbrandtin runot voivat olla sekä symbolisia että allegorisia; yksinkertaisuutta tavoittelevia.

Pian ensiteoksensa ilmestyttyä Henrik Nordbrand muutti ulkomaille, ja hän on asunut sen jälkeen pitkiä aikoja Kreikassa, Espanjassa ja Turkissa. Suurin osa hänen yli kahdestakymmenestä runokokoelmastaan on kirjoitettu Välimeren valossa klassisella tarkkuudella ja modernilla, lähes levottomalla persoonallisuuden haurauden ja katoavaisuuden tajulla.

Henrik Nordbrandtilta on ilmestynyt runokokoelmien lisäksi kaksi esseekokoelmaa, kaksi lastenkirjaa, rikosromaani, keittokirja ja päiväkirja. Nordbrandtin kirjoja julkaisee Tanskassa Gyldendalin kustantamo. Hänen teoksiaan on käännetty useille pohjosmaisille ja eurooppalaisille kielille.

Keskikohta on jalkojesi alla

Einar Már Guðmundsson

Eräänä sateenraskaana iltapäivänä,
laivalla kaukaa kantautuneesta unesta,
tuli tarinaniekka Homeros Reykjavíkiin.
Hän käveli satamarannasta
ja otti taksin joka ajoi häntä
sateenharmaita katuja pitkin
surullisten talojen lipuessa ohitse.

Kadunkulmassa tarinaniekka Homeros kääntyi
kuljettajan puoleen ja sanoi:
"Miten on mahdollista kuvitella
että tämmöisessä sateenharmaassa
yksitoikkoisuudessa asuu kertojakansa?"
"Syy on juuri siinä," kuljettaja vastasi,
"koskaan muulloin ei toivo yhtä paljon
kuulevansa hyvää tarinaa kuin
pisaroiden ropistessa ruutuihin."

Halldór Laxnessin romaanissa Laulu luojan antimista bolsevikki sanoo kertojalle: ”Miten surkeata onkaan kuulua pieneen kansakuntaan, sanoo Engels jossakin, muistaakseni eräässä Lontoosta lähettämässään kirjeessä. Tapasin esimerkiksi äskettäin islantilaisen miehen, ja hän kertoi minulle, että hänen suloisimpiin nuoruudenmuistoihinsa liittyi härskin traanin haju meren rannalta ja aitojen päälle kuivumaan nostetut madonsyömät turskanpäät.”

Islantilaiset saavat kiittää onneaan, ettei heidän ole tarvinnut pystyttää muistopatsasta saksalaiselle Friedrich Engelsille madonsyömien turskanpäiden ja härskin traanin keskelle kylmän ja tyrskyisen elämän rannalle, ja voisihan vielä mainita moniakin saksalaisilta ja muilta mahtavilta kansoilta peräisin olevia asioita, joita ilman on ollut hyvä olla.

Toisaalta ei ole epäilystäkään siitä, että eräs Islannin itsenäisyystaistelun juurista piilee saksalaisessa romantiikassa. Ne islantilaiset runoilijat, jotka suurelta osalta laskivat perustan kansan itsetunnolle 1800- luvulla, saivat voimakkaita vaikutteita Heinrich Heinelta ja muilta saksalaisilta runoilijoilta.

Ei siinä toki ole mitään surkuteltavaa, että vaikutteita on saatu romantiikan runoilijoilta, jotka kantoivat myös kortensa kekoon kielen uudistumiseksi. He sepittivät uudissanoja taivaankappaleista ja tähdistä. Heidän yhdistyksensä nimi oli Fjölnir (Odin), ja tämän niminen on myös kotilähiöni urheiluseura. Se on nuori seura, mutta niinpä lähiökin on melko uusi.

”Olen vahvojen, sinisilmäisten viikinkien jälkeläinen. Sukujuureni johtavat hovirunoilijoihin ja voitokkaisiin kuninkaisiin. Olen islantilainen. Nimeni on Tómas Jónsson. Olen vanha. ei ei”

Näillä sanoilla alkaa Guðbergur Bergssonin romaani Tómas Jónsson metsölubók (Menekkiteos Tómas Jónsson), ja tätä kirjaa pidetään eräänä Islannin nykykirjallisuuden uraauurtavana teoksena.

Tómas Jónsson on seniili toimistovirkailija, joka muistelee elämäänsä. Jonkun kerran hän on mielessään laatimassa passia ja kirjoittaa ammattia tarkoittavaan kohtaan: playboy. Tómas asettuu kaikenkarvaisten elävien hahmoon, useimmiten mielessään.

Onhan niin, että kaikki kansat mietiskelevät keitä he ovat ja katsovat usein maailmaa siltä näköalapaikalta, missä itse ovat. Kerran olin lukemassa otteita omista teoksistani Englannissa, nimittäin Cheltenhamin kaupungin kirjallisuuspäivillä.

Kun päätin lukemisen ja alkoi keskustelu, eräs salissa oleva nainen sanoi: ”You seem to have a very English sense of humor.”

Naisen tarkoituksena oli kehua minua, mutta hänen sanansa osoittavat myös, miten kieleen on joskus pesiytynyt kopeutta, kun muinaiset suurvallat pitävät leikinlaskuakin omana erikoisuutenaan.

Historia on piintynyt sillä tavoin heidän mieleensä, mutta eiköhän sentään kaikissa maissa naureta ja usein kovin samanlaisille asioillekin.

Pikkupoika näki lipun puolitangossa. Hän kysyi isältään, miksi lippu oli jätetty siihen. Isä vastasi sen tarkoittavan sitä että joku oli kuollut.

”Niinkö, no sitten hän ei ole ehtinyt nostaa sitä loppuun asti”, poika sanoi.

Minä: Óli, oletko huomannut miten pieni pää puluilla on? Ajatteletko, ettei niillä ole lainkaan aivoja?
Óli: Minkä takia niillä pitäisi olla aivot?
Minä: Tarkoitatko, että olisi parempi jos olisi siivet kuin että olisi aivot?
Óli: Minusta olisi parasta, että olisi siivet aivoissa.

Näin keskustelevat kaksi poikaa romaanissani Vængjasláttur í þakrennum (Räpyttelyä räystäillä). Aluksi tämä vaikutti minusta aivan tavalliselta keskustelulta, mutta vähitellen siitä on tullut viestittämäni sanoma.

Toisin sanoen tahdon sanoa, että tarvitsemme runoutta elämässämme. Tarvitsemme henkeä. Tarvitsemme lentoa. Siivet aivoihin.

Nykyaika tarjoaa monenlaisia pakoteitä ja tämän hengen, tämän lennon, siipien löytäminen on tärkeää.

Tai ehkäpä ei niiden löytäminen, vaan etsiminen, alituinen etsiminen… Sisällön etsiminen elämään on elämän sisältö.

”Olen vahvojen, sinisilmäisten viikinkien jälkeläinen.”

Niin, ehkäpä meissä kaikissa on pieni Tómas Jónsson, minussa ainakin on, sillä erään toisen kerran satuin olemaan Lontoossa ja mukanani oli ensimmäisen romaanini Pyöreän portaikon ritarit englanninkielinen käsikirjoitus.

Soitin kustantajalle Leister Squaren puhelinkioskista ja kysyin, voisinko keskustella hänen kanssaan teoksestani. Kustantaja kysyi minulta mitä suuntausta edustin. Sanoin sen olevan uudenlaista realismia, niin sanottua jääkarhurealismia. Hän pyysi minua tulemaan vähän ennen sulkemisaikaa.

Etsin hyvissä ajoin kustannusyhtiön sijainnin, astelin sitten lähimpään kapakkaan ja rentouduin kaupunginosan asukkaiden seurassa ja olin kustantajan luona sovittuun aikaan.

Kun tervehdin kustantajaa ja esittäydyn, hän sanoo: ”Saanko kysyä, miksi tulette niin pitkän matkan takaa itse tuomaan käsikirjoituksenne, miksi ette käytä postin palvelua?”

Olin niin ällistynyt tuosta miehen kysymyksestä, että tuskin huomasin kun olin jo sanonut: ”Minun esi-isäni, viikingit, purjehtivat vuorokausikaupalla yli merten vain sen takia, että saivat lukea yhden runon kuninkaalle.”

Ei pidä puhua
suurista kansoista ja pienistä kansoista
syrjäseuduista, maanääristä ja kaukaisista kolkista.

Maa on pallo; keskikohta
on juuri jalkojesi alla
ja se liikkuu koko ajan ja on
aina kintereilläsi minne menetkin.

Mutta keitä olemme, me islantilaiset? Kuninkaitako, jotka eivät halunneet kumartaa ketään kuningasta? Niin tahdomme itse uskoa. Joku koiranleuka sanoi minulle, että kun Norjaan julistettiin ensimmäinen verolaki, niin silloin kaikki lukutaitoiset pakenivat Islantiin.

Yleinen käsitys on, että islantilaiset ovat pohjoismaalaisia, joissa on irlantilaista sekoitusta. Pohjoismaalaisuus ja kelttiläinen vaikutus yhtyvät Islannin klassisessa kirjallisuudessa. Kesällä 2003 Akranesissä pidettiin kilpailu, kuka oli punatukkaisin islantilainen, ja voittaja sai lentolipun Irlantiin.

Mutta täytyy pohjoisen meren saarella asustavan 280000 ihmisen olla omalaatuisia, ja onkin esitetty teorioita, joiden mukaan Islantiin ensiksi tulleiden asuttajien tarkoituksena oli jokin aivan muu kuin jäädä maakrapuina rannalle.

He lienevät sitoneet aluksensa ja astuneet maihin ja laivat häipyneet heidän tullessaan takaisin. Silloin ei ollut lentokenttiä, ei Saga (Business) Classia olemassakaan, mutta Icelandair-lentoyhtiön koneiden businessluokalla on historiallinen nimi. Islannin asuttamiseen kului kuusikymmentä vuotta, mutta jos olisi eletty lentokoneiden aikaa, se olisi käynyt nopeasti.

Mutta koska olemme saarelaisia, olemme koko ajan liikkeellä. Saaren asukas katsoo merta ja pohtii mitä seikkailuja sen takana saattaisi kokea. Mutta kun hän on lähtenyt, hän huomaa, että seikkailut olivat olleet koko ajan aivan hänen lähettyvillään. Silloin hän palaa takaisin ja tuo ulkomaiset vaikutteet mukanaan. Sillä tavalla me islantilaiset olemme aina keskusteluyhteydessä ulkomaailman kanssa. Me olemme me itse ja opimme muilta.

Ja ehkäpä maailma ei olekaan paljon suurempi kuin me. Tarkoitan, että maailmassa on mahdollista ajatella olevan vain 280000 ihmistä ja loppujen vain jäljennöksiä meistä, ja tällä kalliosaarella on yksi kappale kutakin.

Toisin sanoen: kun kansa on vähälukuinen, jokainen yksilö on erittäin tärkeä.

Oscar Wilde sanoi, että pohjoismaalaisten viikinkien onni oli löytää Amerikka kauan ennen Kolumbusta ja kadottaa se sitten taas.

Tämä tekee meistä tietenkin jonkin verran ylpeitä, mutta vapauttaa meidät myös monenmoisesta alemmuudentunteesta. Olemme pieni kansa, mutta pidämme itseämme suurvaltana. On sanottu, että muut kansat saavat olla kiitollisia siitä että meitä on niin vähän. 1900-luvun loppupuolella kävimme kaksi taistelua kalastusalueista brittien kanssa ja voitimme ne molemmat.

Kirjailija Thor Vilhjálmssonilta kysyttiin kerran pohjoismaisessa kirjailijakongressissa kovin alentavaan sävyyn, kuinka paljon Reykjavíkissa on asukkaita. Kysymyksen taustalla oli ajatus, kuinka mitään mainittavaa voi syntyä niin vähäväkisestä kaupungista. Thor vastasi, että Reykjavíkissa oli yhtä paljon asukkaita kuin Firenzessä Danten vielä eläessä.

...

Olen kuullut mainittavan, että laulajatar Björkiltä oli kysytty eräässä lehdistötilaisuudessa Englannissa tai Yhdysvalloissa, ketkä ovat Pohjoismaiden kulttuurielämän kuuluisimmat henkilöt. Hänen vastauksensa lienee kuulunut Karius ja Baktus.

Erään kerran satuin myös olemaan läsnä, kun eräs toinen islantilainen laulujen tekijä, Megas, istui juttelemassa färsaarelaisen kollegansa kanssa. Färsaarelainen sanoo Megasille, että Tórshavnissa ihmiset puhuvat että hän on Färsaarten Megas.

Silloin Megas vastaa: ”Vai niin, olenpa kuullut että USA:ssakin on yksi.”

Ei, en minä ole mikään asiantuntija sen suhteen miten kansat säilyvät hengissä, mutta niin ne vain säilyvät luultavasti täysin riippumatta kaikista selityksistä, miksi niin on. On helppo laskea kansat kartalta ja selittää mitä ne ovat.

Kansakunnat luetteloidaan joskus samantapaiseen suosituimmuusjärjestykseen kuin sävelmät, ja niin sanotut suurvallat asettavat vaatimuksia maille ja luonnonvaroille.

Monet älyköt saattaisivat nyt päätellä, että islantilaisten kaltaisilla vähälukuisilla ja harvassa asuvilla kansoilla on vain vähäinen oikeus olemassaoloon muuten kuin omituisten ihmisten kalastuspaikkoina ja turistikohteina.

Mutta asiathan eivät ole niin: kansainvälisyys tarjoaa meidän kaltaisillemme kansoille paremmat mahdollisuudet. Maailman keskipisteet siirtyvät paikoiltaan, älykkyyttä voi tulla mistä suunnasta tahansa. Hyödylliset yhteistyöhankkeet kansojen kesken lisääntyvät koko ajan.

Äly on nykyajan tehokkain luonnonvara ja on siinä mielessä poistanut monenlaisia rajoja, tehnyt ne kerta kaikkiaan tarpeettomiksi. Kansainvälistyminen on myös synnyttänyt tietoisuuden paikallisten olojen erikoisasemasta. Juuri sellaisessa ristivedossa on usein syntynyt suurta kirjallisuutta. Jos olisi mukana kansainvälisessä vuorovaikutuksessa vailla tietoisuutta paikallisista asioista, olisi kuin asuisi kuussa.

Tämän päivän nuoret asettavat suuria vaatimuksia. Ellei paikka vastaa heidän toiveitaan, silloin he vain lähtevät. Suurtakaan väliä ei ole sillä missä ollaan. Tämä näkyy muuttona asutustaajamiin, mutta myös muuttona ulkomaille. Tämän päivän nuoriso on maailmankansalaisten sukupolvea.

Tämä tilanne asettaa suuret vaatimukset meillekin. Meidän on pidettävä huolta sen nykyelämän valopuolista, joka tarjoaa nuorille mahdollisuudet osallistua jatkokehitykseen, mutta myös vahvistaa paikallista identiteettiä sillä tavoin, että nämä samat nuoret löytävät sidoksensa ympäristöön, ja niin haluavat ennemmin tai myöhemmin jäädä kotikonnuille asumaan.

Sen takia kulttuurin hedelmällisyys on tärkeä asia, että voidaan hyödyntää luovuutta. Meidän on oltava realisteja ja toteutettava mahdottomatkin asiat. Taikka toisin sanoen: kaiken tulee olla jatkuvan tarkistuksen kohteena, mitään ei saa pitää itsestään selvänä.

Kun luemme vanhoja romantiikan runoilijoita, tajuamme, etteivät he kulkeneet samanlaisen maailman kautta kuin me, he eivät kuunnelleet rock-musiikkia, eivät he liikkuneet netissä. Mutta sillä tavalla aikojen on runoiltava ja keskusteltava keskenään.

Pakanuuden ajalla jumalat asuivat Ásgarðurissa, jumalten asunnoissa Miðgarðurin keskellä, missä ihmiset asustivat. Miðgarðurin jälkeen alkoi Útgarður, villi luonto, erämaa ja kalliot, ja se ulottui aina mereen saakka, ja siellä asuivat jättiläiset, jumalten viholliset. Jättiläiset väittivät olevansa vanhempia kuin jumalat ja että heillä siten oli oikeus maailmaan.

En aio uskaltautua mytologian liukkaalle jäälle, mutta viittaan tiedemiesten teorioihin, joissa väitetään, että tällainen maailmankuva pakanuuden ajalta vastaa islantilaista talonpoikaistaloa, joka sijaitsee yksinään lakeudella, alituiseen vihamielisen ilmanalan armoilla.

Monet vuosisadat Islanti oli maanviljelysyhteiskunta ja talonpojat ainoa paikalleen juurtunut sosiaalinen ryhmä, vaikka he viime vuosina ovatkin olleet jatkuvasti vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Miðgarður ja Útgarður, asuttu ja asumaton.

1900-luvun alussa merenrantakylät edustivat ilkeämielistä jättiläisten maata, joka raivosi maaseudulla ja kiihdytti niiden häviötä. Työ merellä veti nuoria miehiä Miðgarðurista Útgarðuriin, missä tuho levisi toisin kuin terveellisessä ja sivistyneessä maalaiselämässä.

Toisen maailmansodan jälkeen tämä kuva muuttui siten, että kaupunki ja maaseutu tulivat näiden vastakkaisten maailmoiden edustajiksi, joskin toisella tavalla.

Läheinen yhteytemme menneisyyteen perustuu erityisesti siihen, että itsenäisenä kansakuntana olemme nuori, niin ja kuinka uusi nykyaika meillä täällä on.

Teollisuuden historia Islannissa ei ole kolmen vuosisadankaan mittainen, ei lainkaan ”ylellisiä yhteiskuntaluokkia”, jotka kautta vuosisatojen ovat eläneet rikkaudessa ja hömpötyksissä. Sairaudet, jotka ovat koetelleet eristyksissä elävää yläluokkaa, ovat pysytelleet enimmäkseen Islannin syrjäisillä vuonoilla.

Historiamme muistuttaa ”kolmannen maailman” historiaa siinä mielessä, kuinka suurelta osalta se on kolonialistista historiaa, ja sen takia, miten nykyaika kaatuu yhtäkkiä niskaamme ja joutuu ankaralle törmäyskurssille menneisyyden kanssa mutta liittyy samalla tähän historiaan.

Kaksi aikaa, kaksi maailmaa. Olemme eläneet kahta aikaa ja asumme kahdessa maailmassa. Jos onnistumme hyödyntämään ne molemmat, että olemme menneisyyden pauloissa ja syleilemme samalla nykyaikaa, voidaan sanoa, että kaikki on ”valmista suurta oopperaa varten,” kuten Halldór Laxness sanoo käänteentekevässä teoksessaan Vefarinn mikli frá Kasmír (Kasmirin suuri kankuri), jonka hän kirjoitti vähän yli kaksikymmenvuotiaana Taorminan kaupungissa Sisiliassa.

Einar Már Guðmundsson

Islantilainen Einar Már Guðmundsson (s. 1954) sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995 romaanillaan Kaikkeuden ritarit. Kertoja-minä kuvaa mielisairaan miehen elämää ennen hänen syntymäänsä ja aina aikaan hänen kuolemansa jälkeen. Einarin kerrontatyyli on tyypillinen rajat ylittävälle realismille ja saanut usein kriitikot vetämään yhtäläisyyksiä moniin latinalaisamerikkalaisiin nimiin kuten Gabriel García Márqueziin.

Einar Már Guðmundsson on tämän päivän Islannin tunnetuimpia ja eniten muille kielille käännettyjä kirjailijoita. Kirjailijanura alkoi 1980-81, kun hänen kolme runokokoelmaansa julkaistiin, mutta vasta romaanissaan Pyöreän portaikon ritarit (1982) hän oli löytänyt todella oman tyylinsä. Kirjasta tuli ensimmäinen osa ”Reykjavík-trilogiaan”, jossa kaupungin lähiötä kuvataan psykologisesta, sosiologisesta ja uskonnollisesta näkökulmasta. Kovin erilaisina inspiraation lähteinä ovat olleet esimerkiksi Günter Grass ja William Heinesen.

Einar Már Guðmundssonin viimeisin kirjallinen urotyö on vielä keskeneräinen romaanisarja, joka käsittelee köyhän islantilaisen perheen elämää 1900-luvulla. Ensimmäinen osa Jalanjäljet taivaalla ilmestyi vuonna 1997 ja uusin osa Nimettömiä teitä vuonna 2002. Projektista on tarkoitus tulla jotakin, mitä tanskalainen sanomalehti Politiken nimitti ”pohjoismaisen köyhälistön kulttuurihistoriaksi”.

Proosan ohella Einar Már Guðmundsson on julkaissut uusia runoja, elokuvakäsikirjoituksia, novelleja ja esseitä, ja persoonallisella lukutyylillään hän on saavuttanut paljon kiitollisia kuulijoita.

Neljä runoa:

Eva Ström

I

Muotokuva

Eivät nämä kädet sido lyhdettä, äiti sanoo,
istu siinä paikallasi vain

Sinun lapsensormesi, äiti sanoo, lapsensormesi
miten niitä voisin maalata!

Jos alituiseen liehut, lennät vaan? Enhän edes näe
ovatko ne hennot lapsenkätesi?

Kuvaasi katson. Äidin katse. Oma katseeni.
Polvillani kädet kuihtuneet: sormukset ja suonet.

II

Sisäinen puisto

Puunkuori kätkee sisimpääni äidin,
sydämeeni äidin, puiston lehvistöön

Ei häntä kukaan tunne minua paremmin
sillä hän on terälehti ja punahohtoinen

Sanon sitten hänelle: Sinähän se varmaan olit
ja kuiskaten hän vastaa, että osaat sanat valita

Pöydällä on pala juustoa, omenia, astereita
ja sininen, sininen ovi toisen meistä kulkea.

III

Äiti sanoo sitä muistoksi

Äiti sanoo sitä muistoksi
ja että minä voin sen saada

Voin saada hänen muistonsa,
sen liittää omaani, sen hapsureunaisen

Ei se ole harmaa riepu, vaan tehty silkistä
ja ethän jätä minua äiti sanoo

ihmeitäkin on hän sanoo ja minä vastaan
että päärmään sen liinan ja eheäksi teen

IV

Jumala ei nosta sinua tykönsä

Ymmärsinkö että äidinsykkeesi?
Ja ihosi ja sydämesi?

Ymmärsinkö että olen samaa lihaa kuin sinä?
Jota ei koskaan jätetty eikä synnytetty?

ja niskasi kuolonkankeuden
eikä Jumala nosta sinua tykönsä

haltioissaan, vaan jättää sinut
äitisi kuvaksi sisimpääsi

ja sitä kaipaat ja sille huudat,
tänne jäämme avuttomat lapsesi

Eva Ström

Neljä runoa on kirjoitettu varta vasten tätä kirjaa varten.

Ruotsalainen Eva Ström sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003 runokokoelmastaan Revbensstäderna. Eva Ström on syntynyt Tukholman Lidingössä vuonna 1947 ja asuu tätä nykyä Kristianstadissa. Hänen ensiteoksensa oli vuonna 1977 ilmestynyt runokokoelma Den brinnande zeppelinaren. Debyyttinsä jälkeen hän työskenteli kaksi vuotta lääkärinä, ja tätä nykyä hän on vapaa kirjailija. Ström kirjoittaa lyriikkaa, romaaneja ja näytelmiä. Hänen tuotantoonsa kuuluvat muun muassa teokset Det mörka alfabetet, Kärleken till matematiken, Mats Ulfson ja Brandenburg.

Eva Ström on myös kirjallisuuskriitikko. Kriitikon silmin hän kuvailee omaa kirjailijuuttaan seuraavasti: ”Hänen teemojaan ovat katastrofi ja syntymä, haavoittuvuus ja tuho, ahdistus ja kauneus sekä biologiset prosessit (seksuaalisuus, hedelmällisyys, vanheneminen ja kuolema).”

Vastaanottaessaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003 Eva Ström lausui puheessaan:

– Haluan kiittää kaikista kohtaamistani ihmisistä, joita tämä palkinto on tielleni tuonut.

Yhden heistä tapasin Maarianhaminassa Ahvenanmaalla. Hän oli iäkäs mies, joka istui kirjailijavierailullani salin eturivissä. Hän tuli jälkeenpäin juttelemaan kanssani. Minä olen sotaveteraani, hän sanoi, 82-vuotias, ja granaatinsirpale vei kuulon toisesta korvastani. Sitten hän hymyili ja sanoi, että jos sirpale olisi osunut millinkin sivuun, hän olisi kuollut.

Unohdamme nykyään helposti, että meilläkin täällä Pohjolassa on hyvin dramaattinen historia. Sota- ja miehitysvuosien kokemukset ovat vain yhden sukupolven takana. Pohjoismaiden neuvosto ja sen toiminta kirjallisuus-, ympäristö- ja musiikkipalkintoineen on rauhanhanke ja yhteistyöhanke. Avonaisin rajoin ja mielin kykenemme nauttimaan naapurimaiden kulttuurista, musiikista ja kirjallisuudesta.

Sanoin Maarianhaminan miehelle, että kenties kirjailijaksi olisikin pitänyt ryhtyä hänen eikä minun, sillä hänellä oli tarina, joka oli epätavallinen ja historiallinen. Samalla tavalla Pohjoismaissa on paljon ihmisiä – etenkin siirtolaisia – jotka kantavat historiaa omassa kohtalossaan.

Luulen, että kirjallisuus ja runous alkavat juuri siitä – omasta historiasta. Luulen myös, että se alkaa millin päässä suuresta katastrofista, siitä oivalluksesta, että elämä on kallisarvoinen ja hyvin haavoittuvainen. Ymmärsimme sen syksyllä, kun Ruotsi menetti ulkoministerinsä Anna Lindhin. Keinonamme selvitä siitä on yhteenkuuluvuuden ja yhteisyyden tunne. Meille pohjoismaalaisille se on itsestään selvä ja luonnollinen asia: meillä on sama kulttuuriperintö. Voimme myös hymyillä toisillemme maarianhaminalaisen sotaveteraanin tavoin – hymyä jonka synnyttää kiitollisuus rauhasta ja yhteisyydestä.

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen

Vaimon lähdettyä romaanin päähenkilö Matti päättää ostaa talon. Hän kuvittelee saavansa vaimon ja Sini-tyttären takaisin, jos hänellä on tarjota heille omakotitalo. Perhe asui kerrostaloasunnossa, ja Helena-vaimo unelmoi rivitaloidyllistä, jossa hän saisi toteuttaa itseään ja perheensä tarpeita; Mattia taas ei moinen unelma isommin koskettanut. Äskettäin vaimonsa menettäneellä ”Veteraanilla” on talo, jonka Matti haluaa ostaa. ”Poika” on pistänyt talon myyntiin. Kertojanäkökulma vaihtelee romaanin luvusta toiseen.

. . .

Johnny Rotten on mätä ja väärässä.

»En tiedä mitä haluan, mutta tiedän miten sen saan.»

Noin hän lauloi silloin kun minä ja hän olimme nuoria.

Ja minä hoilasin mukana.

Ei se noin mene, vaan näin: tiedän mitä haluan, mutta en tiedä miten sen saa. Koko viime yön tein vertailuja pankkien lainatarjouksista. Laskin millaiseksi elämä menisi tavallisen talokaavan mukaan: kohtuukuntoinen talo tällä alueella noin 1,3 miljoonaa, omasta asunnosta ehkä 700000 markkaa, loput pankista, pisimmällä mahdollisella laina-ajalla.

Viimeinen erä neljästoista heinäkuuta vuonna 2029.

Lainanhoitokulut 7900 markkaa kuussa. Plus talon ylläpitokustannukset. Verojen jälkeen käteen palkasta 9800 markkaa, summassa mukana kaikki mahdolliset ylityöt. Raaka laskelma: tonni kuussa elämiseen. 1000 markkaa, 30 päivää. 33 markkaa per päivä.

Purkkihernekeittoa. Puuroa. Viimeisen myyntipäivän maksalaatikkoa. Ei yhtään uutta vaatetta, ei edes pipoa, vaikka vanha nousee päälaelta suipoksi torniksi ja siinä lukee Etelä-Hämeen Osuuspankki. Spagettia tomaattikastikkeella, lisukkeeksi halvinta, öljyistä tonnikalaa. Vanhentuneita leipiä Alepasta. Maidotonta kahvia, kerran päivässä. Lenkkareihin talveksi paksummat pohjalliset. Vedellä tukka lenkin jälkeen tai shampoota pieneen purkkiin uimahallin saunasta. Sinille kaikki vaatteet kirpputorilta. Ei herkkukaupoista eksoottisia mausteita, ei lammaspaisteja. Sätkätupakkaa, niihin paperit työkaverin Tallinnan matkoilta. Ei kännyköitä perheeseen. Ei yhtä ainutta rocklevyä, ei edes käytettynä.

Talon maksettuani olisin 74-vuotias, saman ikäinen kuin isä nyt.

Kenelle minä soittaisin sinä heinäkuun päivänä kertoakseni, että nyt se on täytetty. Sini olisi silloin 44-vuotias, naimisissa, omissa ympyröissään. Se vastaisi vaivaantuneena puhelimeen jostain Lohjalta ja keksisi varmasti jonkin esteen, pienimmän korvatulehduksen tai vanhemman rippijuhlat, ettei tarvitsisi tulla käppänän pihalle kuuntelemaan sen takkuisia jorinoita lama- ja nousukausista tai Nokia-huumasta, niistä kiperistä vuosista silloin kun se oli keski-ikäinen mies, niitä millään jaksa kuunnella, kun se väittää ettette te mitään elämästä ymmärrä, ettette te sitä Suomea rakentaneet, jossa teidän on nyt hyvä elää.

Hyvästi neljästoista heinäkuuta vuonna 2029. Minun oli saatava talo jollain toisella tavalla.

Tein toimintasuunnitelman ja tilasin pankinjohtajalta ajan. Kerroin etsiväni perheelleni halpaa taloa.

– Missä sellaisia myydään?

– Kohta myydään. Tarvitsen 300000 markan lisälainan.

– Otetaan rauhallisesti.

– Nyt ei oteta. Vanha kämppä on melkein maksettu. Saanko sen kolmesataa?

– Kyllä se varmasti järjestyy. Mutta jos ottaisitte hieman enemmän, niin saisitte valita eri kohteiden väliltä.

– Te annoitte 80-luvun lopulla rahaa jokaiselle vastaantulijalle. Olisiko aika nyt kypsä sopiville summille? Milloin se on tilillä?

– No no. Onko talo jo löytynyt?

– Se löytyy. Saanko viidentoista vuoden maksuajan?

– Kyllä se käy. Teillä ja vaimollanne on vakituiset työt. Onko entinen asuntonne jo myynnissä?

– Myyn sen huomenna. Kirjoittakaa lainapaperit valmiiksi. Käyn ensi viikolla. Onko mahdollista käydä vessassa?

Hän näytti ovea vasemmalla.

Nojasin lavuaariin, pesin naaman ja vilkaisin peilin miestä. Tunnistin tutut piirteet. Menin takaisin johtajan huoneeseen, kättelin hänet ja kävelin kevään valoon. Kotimatkalla minun oli pysähdyttävä puistonpenkille. Huimasi. Katsoin taivaalle. Pilvet menivät kuin nopeutetussa filmissä. Suljin silmäni hetkeksi. Kun aukaisin ne, pilvet olivat taas omilla paikoillaan.

Päästyäni asunnolle päätin myydä kaksion lisäksi koko irtaimiston.

Soitin liikkeisiin, luin Keltaisen pörssin ja tumppasin hinnat niin alas, että lähes kaikki rahanarvoinen oli kannettu alas neljässä tunnissa. Helena oli jättänyt Sinin vanhat rattaat kellariin, niistä sain kiskottua tunteikkaalta ensisynnyttäjältä kuusi sataa. Viisikymppinen poninhäntä maksoi steariinitahraisista psykedeelistä rockia sisältävistä vinyyleistä pari sataa kappale. Stereoista sain vain tonnin. Kaksista bootseista sain yhteensä kaksi ja puolia tonnia, koska takatukkainen nahkaliivi kuului kohderyhmään. Muut vaatteet annoin mennä paita kympin, housut kolme, tavalliset kävelykengät sata. Vanhaa mustavalkoista teeveetä ei kukaan halunnut, hoitopöytää en halunnut myydä. Raahasin television kellariin ja heitin sen naapurin häkkiin.

Lenkkikamppeet jätin, muutaman ruokailuvälineen, yhden kattilan ja pannun. Ja tietokoneen.

Kaikesta irtaimistosta sain yhteensä kaksitoista tuhatta. Käärin rahat kuminauhalla tiukaksi nipuksi, jonka sulloin lenkkitakkini sisätaskuun. Laitoin lehteen ilmoituksen, jossa tarjosin kohtuuhintaista kaksiota Keskuspuiston vieressä edullisesti ulkomaille muuton vuoksi.

Lapseton pariskunta tuli katsomaan asuntoa.

Kertasin lyhyesti taloyhtiön faktat ja kehuin naapureita sopuisiksi. Huomasin, ettei pariskunta voinut keskittyä pohdintaan minun läsnäollessani.

Menin parvekkeelle tupakalle.

Huomasin käden tärisevän ja pumpun lyövän.

Kokeilin pulssia. 145.

Tajusin, että sielu tekee ruumiille aivan mitä lystää. Järki tekee ruumiin kanssa sopimuksen, että myymme asunnon, sen jälkeen ostamme talon ja soitamme Helenalle, että nyt sopii tulla kotiin. Sielu repii sen sopimuksen, sillä ei ole mitään häpyä.

Ojensin vapisevan käteni kohti tuhkista, rutistin tumpin ja menin sisään.

Pariskunta oli mittailemassa makuuhuoneen nurkassa.

Mies sanoi arasti, että tässä vähän mittaillaan, puolen vuoden kuluttua meitä on kolme. Tapoin tunteen ja onnittelin. Nainen punastui ja kehui asuntoa juuri sopivaksi heidän kokoiselleen perheelle. Olin samaa mieltä.

He tarjosivat 670000 markkaa.

Kiristin hinnan 687000 markkaan, sen verran yli he joutuisivat onnestaan maksamaan. Mies sanoi heidän miettivän asiaa hetken. Valehtelin toisesta ostajasta, joka tulee tekemään omaa tarjoustaan puolen päivän maissa. Liika pohtiminen saattaa johtaa siihen, että syntyvä lapsi joutuu ottamaan ensiaskeleensa jossain huomattavasti karummassa ympäristössä.

Pariskunta pyysi saada miettiä lopullista ratkaisua edes hetken.

Lupasin puoli tuntia. Menin siksi ajaksi pihakeinuun. Katsoin taloa, jossa olimme asuneet viisi vuotta. Sinä aikana oli syntynyt Sini. Tuttu pihakeinu heilahteli tyhjänä. Muistin miten Sini oli rakastanut keinumista.

Hii-aaa. Hii-aaa.

Kirjava haalari lepattaen, jalat harallaan, suu auki hän kiljui ja huudahteli, minä otin ketjuista kiinni ja heivasin. Sini pyysi lisää vauhtia, pelkäsin, että hän luiskahtaa akselin ympäri ja tippuu päälleen. Sini nauroi holtittomasti ja pyysi aina vaan lisää. Keinutin häntä tunnin, ja kun nostin tytön syliin näin hänen silmistään, että maa keinui eikä isin naama pysynyt paikoillaan.

Hätkähdin katsomaan kelloa. Olin ollut poissa yli puoli tuntia.

Juoksin sisään.

Pariskunta suostui hintapyyntöön. Kättelimme kaupan kunniaksi. Mies suuteli naista, käänsin katseeni pois.

(…)

Veterani

Poika soitti kiinteistönvälitysfirmalle. Haluavat laittaa tämän myyntiin. Ja minut palvelutaloon. Säikähtävät pienestä, pari kertaa jos kaatuu postilaatikolla ja pumppu yskii, niin heti toisten hoteisiin ovat tyrkkimässä. Martta meni, poika luulee etten selviä yksin. Sen jalan murtuman voi laittaa kaupungin piikkiin. Eivät hiekota kunnolla.

Panen Martan huivin hartioille ja menen kellarin perunalaatikkoon istumaan jos laittavat tämän näytille. Saan minä oman talon kellarissa istua, kuka sen estää. En minä omasta kotoa mihinkään lähe. Veli venäläistä juoksin aikonaan karkuun, näitä en.

Kun minä Martan maahan laskin, aattelin heti että yksin en tähän taloon jää.

Mutta sitten kun poika soitti ja ehdotti myyntiä, rupesin miettimään, että mihin minä täältä. Täällä on tavarat oikeissa paikoissa. Me Martan kanssa päätettiin sillon neljäkymmentäkahdeksan että tuo pehmeämpi tuoli olisi hyvä tuossa ikkunan vieressä, siinä kun istuu niin lasin läpi näkee, onko joku tulossa. Ja pöytä on sama, neljään kertaan maalattu. Ja joka huoneessa oma haju.

Aina kun poika ja sen vaimo käy, ne haistelee kellaria niin kuin siellä rutto kytisi. Ne on sitä homesukupolvea, eivät hyväksy minkäänlaista kosteutta. Vaikka kellariin se kuuluu. Poika sanoi, että pitäisi tulla tänne mittareiden kanssa, niin saadaan kerralla selvyys. Minä sanoin, että minun kellaria et mittaa, ainoa mittari on minun nenä.

En viitsisi tätä pois antaa. Vaikka poika sanoo, että olisi korkea aika, kohta ei kukaan huoli. Sieltä firmasta tulee joku mies käymään, ensin piti tulla nainen. Onneksi ei tule. Kun en minä naisia enää kestä katsoa, kun tulee kaikenlaista mieleen, vaikka ei saisi tulla. Kun ei kuitenkaan mitään voi tehdä.

Tänään käyn postilaatikolla ja baarissa. Otamme Reinon kanssa konepokerit. Kympillä. Martan aikaan pelasin vain vitosella. Jo siitä se tuli pahalle tuulelle. Kerran ei tullu, kun voitettiin satanen. Ostin kaksi kahvipakettia, puolen kilon voin ja kinkkusiivuja. Nauratti, kun Martta uteli, että mikä systeemi siinä pelissä on ja onko se siinä heti ovensuussa.

Se mies tulee illansuussa. Jos se puhuu talosta pahasti, myyn tämän ite. Kerran televisiossa joku mies puhui vanhoista taloista ja nimitti niitä aikapommeiksi. Sellaset miehet saavat elää maassa, jonka niille tappelin.

Jos se mies puhuu tästä talosta pahasti, laitan sen pihalle. Onnistuu sekin.

Poika puhui, että saattavat vaatia kuntokartoitusta. Eivät uskalla muuten myydä.

Mitään kartotuksia ei tehdä. Kyllä minä tiedän, millaisessa kunnossa tämä on. Pistää vihaksi ja tulee mieleen ne rakennusajat. Miten tehtiin porukalla valu, Reinokin oli mukana. Kuivaneen sokkelin päälle alettiin nostaa runkoa. Kun sitten saatiin rossipermantoon täytteet ja lattiat kiinni, purut seiniin ja ikkunat paikoilleen, tuntui jo valmiilta. Puhuttiin, että vinolaudassa asuvat, mutta ei se hermoon käyny, harva sen ulkovuorin heti päälle sai. Hyvin on kestänyt piippukin, vaikka sitä alkuun epäiltiin, kun poltettua tiiltä ei saanut kuin uunien tarpeiksi. Itte löin lainaformulla sementtitiilet ja valvoin kuivumisen. Jokaisen laudan ja naulan olen itte hakannut ja nupeilla pinkopahvit seinille lyönyt. Tänne ei tulla mittareitten kanssa kellariin pelleilemään.

Ja voinhan minä tämän itekin myydä, jos oikein hankaliksi ruvetaan. Myyn vaikka Reinon pojalle, se kuulemma etsii taloa. Tai sille lenkkeilijälle, joka kävi tuossa yksi ilta huohottamassa. Puuskutti ja kehui taloa. Kysyi, onko myynnissä. On ne ihmiset nykyään, ne vaan tulevat toisten pihoille että myypä pois. Ei tulla enää lakki kourassa luukulle.

Pojan vaimo sanoi, että kannattaisi siivota ennen kuin se firman mies tulee. Miksikä se tästä muuttuu. Mihinkään en ole koskenut Martan jäljiltä. Sen saalikin on vielä tuossa tuolissa. Ja ulkopomppa eteisen naulakossa. Kasvimaalle se oli menossa, kun kaatui eteiseen ja siihen jäi. Kokeilin sydämen, laitoin tyynyn pään alle ja soitin auton. Ei ne enää osanneet mitään tehdä.

Voipi olla, etten lähde mihinkään. Kyllä minä pärjään. Martta ehti opettaa perushommat, ihan kuin se olisi arvannut lähtevänsä. Potut osaan keittää ja kalan laittaa. Mitä muuta tämmönen mies tarvitsee. Heiniä en syö. Makeat ostan kaupasta. Poika ja sen vaimo luulevat, että kuolen nälkään. Ne tuovat aina laatikoita ja keittoja, mutta kaikissa niiden värkkäämissä eväissä on niitä kummallisia mausteita, eivät usko että suola riittää.

Pärjään minä pesukoneenkin kanssa. Senkin Martta näytti. Että missä lämpötilassa, kuudessa vai yhdeksässäkympissä. Minä niin harvoin pesen, että samapa tuo. Martalle ei ollut. Poika oli vaimonsa kanssa ostanut sille silkkisen yövaatteen. Laitoin sen, kun en sitä pientä lappua siitä niskasta osannut lukea, yhdeksänkympin pesuun. Sitä meteliä. Piti keksiä takapihalle asiaa, kun en sitä saattanut kuunnella. Pojan tyttö sitä vaatetta nykyisin pitää.

Ei passaisi yhtään ajatella näitä, vedet vetää silmään. Saisi Martta olla tässä. Huomauttelemassa oikeista lämpötiloista. Ja konepokerin peluusta. Saisi olla.

Vaan ei ole.

On jossain tuolla.

Vaan taivaassa se ei ole.

Vaikka niin se pastori väitti.

En kehdannut sanoa vastaan, semmosessa tilanteessa. Mutta sisimmässä ajattelen, että mitään taivasta ei ole. Eikä jumalaa. Jos olisi, se olisi tullut meidän poikien avuksi niissä tykistökeskityksissä. Minä kerran sitä huusin, mutta mitään se ei vastannut, ja kaverin jalka lensi kaaressa minun päälle. Silloin minä tiesin, ettei ylhäällä ole ketään. Vaikka sotilaspastori sanoi, että Herra halusi ottaa Väänäsen jalan ja sitä kautta myös Väänäsen luokseen.

Martta puhui viime aikoina hyvin lämpimästi siitä Jumalasta. Että se odottaa häntä siellä jossain, ottaa hänet vastaan arkisesti kuin vanhan tutun. Minä kuuntelin sitä juttua, koska Martta sitä puhui. Muitten suusta en kuuntele.

En muutenkaan ole mielikuvitusjuttujen ystävä. En perusta keksityistä jutuista. Pahimpia ovat sotakirjailijat, värittävät juttujaan kuin nulikat. Värityskirjoja ne ovat. Jos ne kirjoittaisi vain sen, mikä siellä rintamalla tapahtui, ohuita niistä tulisi. Sotakirjailijat ovat näitä jumaloppineitakin pahempia lavertelijoita.

Miten minä nyt tähän aiheeseen.

Kun Martta ei ole täällä keskeyttämässä, menevät ajatuksetkin minne haluavat. Kun on yksissä jonkun kanssa koko ikänsä, ei halua että se lähtee mihinkään. Muutama päivä menee, mutta ei hyvin. Muistan kun se kävi siskonsa luona Hämeessä. Kolme päivää oli. Tuntui ettei se tule ikinä takaisin. Ei sitä osaa ollenkaan olla yksin. Nuoremmat tuntuvat eroavan pienimmästäkin. Heti ollaan patjaa kantamassa. Sitä sanoin pojalle, riidelkää perkele. Huutakaa jumalauta. Pitäkää puolianne saatana. Jos ei omassa kodissa saa huutaa niin missä. Vaikka sitten samasta asiasta neljäkymmentä vuotta. Kun minä siitä sodasta kävelin pois ajattelin, että saa tulla eteen melkein minkälainen savotta tahansa, niin kesken en heitä. Nukkuihan se Marttakin keittiössä muutaman viikon kun oikein päästä viiras ja minäkin jonkun yön tuossa piharakennuksessa, sattuuhan sitä. Ja kannatti se, kun ajattelee millaista se sovinnon tekeminen oli.

Mitä minä nyt tässä horisen, kohta tulee se mies.

Kari Hotakainen

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto myönnettiin vuonna 2004 Kari Hotakaiselle. Hotakainen on aikaisemmin työskennellyt toimittajana ja mainosmiehenä. Hän on syntynyt Porissa vuonna 1957 ja asunut Helsingissä vuodesta 1986. Hotakainen debytoi lyyrikkona vuonna 1982 ja on julkaissut kaikkiaan viisi runokokoelmaa. Hän on kirjoittanut etupäässä proosaa vuodesta 1919, jolloin ilmestyi hänen ensimmäinen romaaninsa Buster Keaton. Elämä ja teot. Kari Hotakainen jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1996. Hän sai vuonna 2001 Finlandia-palkinnon romaanistaan Juoksuhaudantie. Hänen teoksiaan on käännetty saksaksi, tsekiksi, slovakiksi, viroksi ja ruotsiksi.

Juoksuhaudantien idea syntyi Hotakaisen omasta talokaupasta.

– Jossakin vaiheessa kävin katsomassa 39 taloa ja keräsin mukaani kaikki myyntiesitteet. Siitä tuli 15 sentin paksuinen nivaska. Varsinkin esitteiden adjektiivit ovat varsinaista fiktiota, silkkaa valhetta, Hotakainen sanoo.

Hotakainen kuvaa satiirisesti yhteiskuntaa, jossa tupakoinnin vastustajista on tullut fasisteja ja jossa omakotitalojen omistajat tuntuvat suuntaavan elinvoimansa etupäässä pihanurmikon hoitamiseen. Omahyväisinä he maiskuttelevat grillattuja broilerinkoipia ja kokevat kaiken vieraan uhkana. Matti Virtanen, romaanin päähenkilö ja mahdollinen talonostaja, on maaninen outsider ja idealisti, vieras omassa ajassaan. Kiikari kaulassa hän koluaa talosafarilla omakotitaloalueita kuin savannia ikään. Ankea ja tylsä nykyajan pikkuporvarillisuus näyttäytyy kaikessa alastomuudessaan.

© Informasjonsavdelingen, Nordisk Råd & Nordisk Ministerråd, København 2004