3. YhteistyÖtÄ Pohjois-Euroopassa

Toisen maailmansodan hirvittävät kokemukset saivat monen maan poliitikot panostamaan heti sodan jälkeen kansainväliseen yhteistyöhön maailmanrauhan aikaansaamiseksi. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin 24. lokakuuta 1945, ja järjestön ensimmäiseksi pääsihteeriksi valittiin vuonna 1946 norjalainen Trygve Lie.

Sodan suuret voittajavaltiot USA, Iso-Britannia, Ranska, Kiina ja Neuvostoliitto saivat pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. Sodassa Saksaa ja Japania vastaan ne olivat olleet liittoutuneita, mutta pian rintama alkoi rakoilla. Pari vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen alkoi niin kutsuttu kylmä sota, ja "rautaesirippu" jakoi Euroopan kahtia. Jako itään ja länteen sinetöitiin lopullisesti vuonna 1961 Berliinin muurilla.

Euroopassa Belgia, Hollanti ja Luxemburg löysivät toisensa ja aloittivat Benelux-yhteistyön vuonna 1946. Pohjoismaat keskustelivat keskinäisestä puolustusliitosta, mutta neuvottelut loppuivat lyhyeen, kun Tanska, Norja ja Islanti liittyivät Natoon vuonna 1949. Suomi ja Ruotsi päättivät puolestaan pysyä sotilasliittoutumien ulkopuolella.

Puolustusyhteistyötä koskevien neuvottelujen kariuduttua Pohjoismaat pääsivät kuitenkin yksimielisyyteen parlamentaarisen yhteistyöelimen eli Pohjoismaiden neuvoston perustamisesta vuonna 1952. Suomi liittyi neuvostoon vasta vuonna 1955.

Länsi-Euroopassa kuusi entistä kiistakumppania Ranska, Saksa, Italia, Belgia, Hollanti ja Luxemburg perustivat yhdessä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön vuonna 1952. Rooman sopimuksella vuonna 1958 perustettiin puolestaan Euroopan talousyhteisö, josta muodostettiin vuonna 1993 nykyinen Euroopan unioni. Tanska haki talousyhteisön jäsenyyttä vuonna 1961 ja Norja vuonna 1962. Kun Ranskan presidentti Charles de Gaulle kuitenkin vastusti Ison-Britannian jäsenyyttä vuonna 1963, yhteisön laajentuminen pysähtyi kymmeneksi vuodeksi.

Vuosina 1969–1970 Pohjoismaat neuvottelivat oman talousyhteisön, Nordekin, perustamisesta. Suunnitelmista kuitenkin luovuttiin maaliskuussa 1970, kun kävi selväksi, ettei Suomi allekirjoittaisi sopimusta. Suunnitelmien rauettua Tanska ja Norja aloittivat neuvottelut Euroopan yhteisön (EY) jäsenyydestä. Vuonna 1972 toimitetuissa kansanäänestyksissä tanskalaiset kannattivat jäsenyyttä, norjalaiset taas eivät.

Vuosina 1973–1994 Tanska oli ainoa Pohjoismaa, joka oli EY:n ja EU:n jäsen, kun taas muut neljä maata pysyttelivät järjestön ulkopuolella. Kehittääkseen pohjoismaista yhteistyötä Pohjoismaiden hallitukset perustivat vuonna 1971 yhteistyöelimekseen Pohjoismaiden ministerineuvoston. Vuonna 1975 perustettiin puolestaan Pohjoismaiden Investointipankki, joka myöntää lainoja suurhankkeille niin Pohjoismaissa kuin enenevässä määrin muuallakin.

Maailma ja etenkin Eurooppa muuttui olennaisesti marraskuussa 1989 Berliinin muurin murtuessa ja elokuussa 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Kylmä sota oli päättynyt. Itämeren alueella kolme Baltian maata saivat takaisin itsenäisyytensä.

Pohjoismaiden ja Baltian maiden sekä Venäjän, Puolan ja Saksan ulkoasiainministerit perustivat maaliskuussa 1992 Itämeren valtioiden neuvoston (CBSS), johon Islanti liittyi vuonna 1995. Itämeren alueen parlamentaarikot järjestivät ensimmäisen yhteiskonferenssin Suomessa tammikuussa 1991 eli jo ennen Neuvostoliiton hajoamista. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen parlamentaarinen Itämeri-konferenssi on järjestetty joka vuosi.

Aivan pohjoisimmassa Euroopassa tehdään lisäksi Barents-yhteistyötä, johon osallistuvat Pohjoismaat ja Venäjä. Vieläkin pohjoisempaa löytyy Arktinen neuvosto, jonka jäseniä ovat Pohjoismaiden lisäksi USA, Kanada ja Venäjä.

Vuonna 1994 toimitettiin kansanäänestykset EU-jäsenyydestä Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Kahden jälkimmäisen maan asukkaat kannattivat jäsenyyttä toisin kuin norjalaiset, jotka olivat jälleen sitä vastaan. Norja ja Islanti ovat kuitenkin solmineet Eta-sopimuksen taloudellisesta yhteistyöstä EU:n kanssa, joten niitä voisikin ehkä kutsua "kolme neljäsosa -jäseniksi".

EU:n laajeneminen kymmenellä uudella jäsenmaalla 1. toukokuuta 2004 mullistaa jälleen Euroopan poliittista karttaa. Kolmesta Baltian maasta ja Puolasta on tullut paitsi EU:n myös Naton jäseniä. Yhteistyön tulevaisuudesta Pohjois-Euroopassa keskustellaan vilkkaasti ja Pohjoismaat etsivät rooliaan muuttuvassa yhteistyössä.

Pohjola ja laajentunut EU

Jan Wickléus, yhteiskuntaopin lehtori, Ruotsi

Miksi koemme olevamme eurooppalaisia? Onko olemassa eurooppalaista identiteettiä? Identiteetti ei kumpua kielestä, uskonnosta, elinkeinoista eikä kulttuurista. Eurooppa on monikulttuurinen. Euroopalle on ominaista monimuotoisuus ja monisäikeisyys. Yhtenäisyys piileekin paradoksaalisesti nimenomaan monimuotoisuudessa. Identiteetti sisältyy ehkä Eurooppa-ajatukseen, ajatukseen yhtenäisestä ja rauhaisasta Euroopasta, joka haluaa kulkea sopuisana kohti vapautta ja hyvinvointia.

Onko itsestään selvää, että Euroopaksi kutsutun alueen asukkaat pitävät itseään ensisijaisesti eurooppalaisina, että he kokevat omakseen eurooppalaisen identiteetin? Vuonna 2004 EU laajeni kymmenellä uudella jäsenmaalla. Tuleeko Euroopan kansojen, valtioiden ja asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunne sen myötä vahvistumaan?

Toimittaja Lisa Irenius on ruotsalaisen Dagens Nyheter -sanomalehden artikkeleissa kuvaillut uutta Eurooppaa suureksi kaupungiksi, jolle ovat tunnusomaista muutos ja uudistus. Pääoman, tavaroiden, palveluiden ja ihmisten lisääntyvä liikkuvuus, rajojen häviäminen sekä lakien ja sääntöjen yhdenmukaistaminen edistävät muutosta ja uudistusta sekä tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden uuteen ajatteluun. Irenius toteaa muun muassa, että jos Eurooppaa verrataan suurkaupunkiin, sen rajojen jatkuva muuttuminen ja usean keskustan olemassaolo tuntuvatkin yhtäkkiä ymmärrettäviltä. Spontaaniudesta, arvaamattomuudesta ja nopeista liikkeistä tulee luonnollinen osa arkipäivää. - Toivottavasti Eurooppa yhdistetään vastaisuudessa myös monimuotoisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja valinnanmahdollisuuksiin, Irenius kirjoittaa.

Maantieteellisesti Eurooppa on maanosa ilman tarkkoja luonnollisia rajoja. Aasiassa rajana toimivat Uralvuoret. Etelässä Eurooppa rajautuu Välimereen, joka oli antiikin aikaan Rooman valtakunnan eri osia yhdistävä sisämeri. Paikoitellen hyvinkin erilaiset Euroopan osat on yritetty yhdistää useaan otteeseen. Valtakunta, jonka keisariksi Kaarle Suuri kohosi vuonna 800, käsitti ainoastaan osia kristitystä Länsi-Euroopasta, jonka keskushahmo oli Roomassa istuva paavi. Keskiajalla sekä katolinen kirkko että Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta yrittivät kilvan laajentaa valtaansa. Napoleon pyrki parhaansa mukaan taistelukentällä yhdistämään Euroopan Ranskan vallan alle. Viime vuosisadalla diktaattorit pyrkivät väkivalloin Euroopan herruuteen. Euroopan historia on kuitenkin aivan yhtä täynnä hajaannusta ja riitaa kuin epäonnistuneita yhdistämisyrityksiäkin.

Pohjolan eurooppalaistuminen ja globaalistuminen

Neuvostoliiton hajottua myös Pohjolan kartta on jouduttu piirtämään uudelleen. Keväällä 2004 kolmesta Baltian maasta ja Puolasta tuli Euroopan unionin jäseniä. Euroopan yhteisöön on näin saatu maita, jotka tuntevat läheistä sukulaisuutta perinteiseen Pohjolaan. Mitä yhteisiä etuja "Itämeren ympärysvaltiot" voisivat sitten ajaa eurooppalaisessa yhteisössä?

Pohjoismaat voivat toteuttaa pitkäaikaista perinnettään: pyrkimystä yhteistyöhön monella eri alalla. Pohjoismaiden neuvoston perustaminen vuonna 1952 oli osoitus ystävyydestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka jo kauan oli ollut tyypillistä Pohjolan kansojen keskinäisille suhteille. Siihen olivat johtaneet maantieteellinen läheisyys sekä kielten ja kulttuurien samankaltaisuus eli pohjoismainen identiteetti. Pohjoismaat muodostavat arvoyhteisön, mikä ilmenee ennen kaikkea selkeänä yrityksenä löytää yksimielisiä ratkaisuja esimeriksi ympäristön, tasa-arvon, demokratian, turvallisuuden ja kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin alalla.

Pohjoismaisella yhteistyöllä on tärkeä tehtävä myös tulevassa eurooppalaisessa yhteisössä. Aika näyttää, miten Pohjoismaat hyödyntävät mahdollisuuttaan vaikuttaa asioihin yhdessä.

Nuoret kansalaiset

Demokratia edellyttää kansalaisten aktiivista osallistumista. Ei riitä, että turvaudutaan ainoastaan ammattipoliitikkoihin, jotka ovat saanet kansalaisilta tehtäväkseen käsitellä poliittisia kysymyksiä. Demokratia edellyttää kiinnostuneita, asioista perillä olevia ja aktiivisia kansalaisia.

Miten innokkaita nuoret ovat äänestämään yleisissä vaaleissa? Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan 92 prosenttia 18-vuotiaista ruotsalaisista arvostaa äänioikeutta. Melkein yhtä moni (85 %) on sitä mieltä, että kansalaisten tulisi käyttää äänioikeuttaan. Tutkimuksessa todettiin kuitenkin hienoinen ero eri sosiaaliryhmien välillä. Hyvin toimeentulevien joukossa äänestysinto oli vahvempi.

Eurobarometrit ovat Euroopan maissa säännöllisesti tehtyjä mielipidemittauksia. Vuoden 1995 mittauksessa 15–24-vuotiaita pyydettiin kertomaan, ovatko he tyytyväisiä maansa demokratiaan. Mukana olleiden neljän Pohjoismaan nuoret ovat listan kärjessä: Tanska (90 %), Norja (89 %), Suomi (78 %) ja Ruotsi (69 %). Etelä-Euroopan maiden luvut ovat paljon synkempiä: Ranska (43 %), Kreikka (39 %), Espanja (36 %) ja Italia (26 %). Yleisesti ottaen nuorten kiinnostus aktiiviseen poliittiseen toimintaan on heikkenemässä. Tämä ei koske ainoastaan äänestämistä vaan myös aktiivista osallistumista poliittiseen elämään ja nuorten kuvaa vaikutusmahdollisuuksistaan. Onnistuttaisiinkohan nuorten kiinnostusta politiikkaan lisäämään muuttamalla demokraattista prosessia, esimerkiksi laskemalla äänioikeusikäraja 15 vuoteen?

Euroopan unionissa haluttaisiin vahvistaa demokratiaa innostamalla kansalaisia osallistumaan aktiivisesti poliittiseen elämään ja keskusteluun niin kansallisesti kuin unionin tasollakin. Miten nuoret saataisiin kiinnostumaan sekä omien maittensa että EU:n yhteiskunnallisista kysymyksistä?

Euroopan yhteisö ja demokratia

"Yhdessä olemme vahvoja" on Euroopan yhdentymisen iskulause. Yhdentymisellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Kansalliset poliittiset elimet saavat uuden, aiempaa mutkikkaamman roolin. Niiden suora mahdollisuus vaikuttaa kansalaisten elämää sääteleviin lakeihin ja sääntöihin vähenee. Joskus puhutaan demokratiavajeesta.

Ei ole helppoa kuvailla sitä poliittista rakennelmaa, jota Eurooppaan parhaillaan pystytetään. Toisten tavoitteena on Euroopan yhdysvallat, toiset taas näkisivät mieluiten valtioidenvälisen EU:n. Toistaiseksi EU on löyhähkö valtioiden liitto, jossa jokainen maa hoitaa omat asiansa hyvässä demokraattisessa järjestyksessä mutta tekee samalla yhteistyötä muiden maiden kanssa tietyillä aloilla.

Demokraattisten maiden kansalaisilla on tietynlainen käsitys poliittisesta prosessista. Valtionrajat ylittävässä demokratiassa prosessi toimii totutusta käsityksestä poikkeavalla tavalla. Euroopan tason poliittisessa prosessissa pidetään tärkeänä toissijaisuusperiaatetta. Sen mukaan päätökset on tehtävä mahdollisimman lähellä kansalaisia eli mahdollisimman alhaisella poliittisella tasolla. Jotkin kaikkia jäsenmaita sitovat päätökset on luonnollisesti tehtävä yhdessä Euroopan tasolla – enemmistöpäätöksinä.

Yksi vakituisista keskustelunaiheista on, jäävätkö pienet EU-maat suurten jalkoihin. Samalla kaikki ovat tietoisia siitä, että yleismaailmalliset ongelmat, kuten ympäristön saastuminen, kansainvälinen rikollisuus, valuuttakeinottelu ja terrorismi, on ratkaistava enemmistöpäätöksellä kansainvälisessä yhteisymmärryksessä. Yhteistyön avulla löydetään siis ratkaisu ongelmiin, joiden edessä yksittäiset maat ovat voimattomia. Jotta kansalaiset hyväksyisivät tällaiset päätökset, niitä on pystyttävä pitämään "hyvinä ja järkevinä". EU:n ministerineuvoston tekemät päätökset sitovat suoraan jäsenmaiden kansalaisia.

Monet kansalaiset kokevat, etteivät he pysty vaikuttamaan EU:n päätöksiin. Kaikkien EU-kansalaisten suoraan valitsema Euroopan parlamentti saa kuitenkin yhä enemmän vaikutusvaltaa. Samalla kansalaisten poliittiset vaikutuskanavat lisääntyvät: demokraattiseen prosessiin voi osallistua sekä paikallisella, kansallisella että Euroopan tasolla. Kysymys kuuluukin, missä määrin yksittäiset kansalaiset ovat valmiita ottamaan haasteen vastaan eli osallistumaan poliittiseen keskusteluun kaikkia koskevien poliittisten ongelmien ratkaisemiseksi järkevällä tavalla.

Hallituksilla on suuri vastuu siitä, että EU:ssa käsiteltävät asiat nostetaan esille kotimaassa jo silloin, kun niihin voi vielä vaikuttaa. Keskustelua eivät vastaisuudessa herätä ainoastaan asiakysymykset vaan myös kysymys siitä, kuka päätökset tekee: kunta, kansalliset poliittiset elimet, EU vai kansainvälinen järjestö, kuten YK.

Laajentuneessa, 25-jäsenisessä EU:ssa päätöksenteko ei ainakaan yksinkertaistu. Poliittisten elinten keskinäiset valtasuhteet muuttuvat myös uuden perustuslain myötä. Euroopan parlamentti saa lisää valtaa. Kymmenen uutta jäsenmaata voivat joissakin tapauksissa olla vaa’ankielen asemassa. EU tarjoaa Euroopan maille mahdollisuuden hedelmälliseen yhteistyöhön. Yhteistyön muotoutumista käytännössä on mahdotonta ennustaa yksityiskohtaisesti.

Miten Pohjoismaiden olisi suhtauduttava asiaan? Onko pohjoismaisesta yhteistyöstä hyötyä vastaisuudessakin? Baltian maat vaikuttavat selvästi kiinnostuneilta tekemään läheistä yhteistyötä Pohjoismaiden kanssa. Yksi asia on kuitenkin varma: liittoumien aika ei ole ohi uudessa Euroopassa.

Pohjolan itäiset lähialueet neljästä näkökulmasta

Erik Geber, opetusneuvos, Suomi

Suomella on osittain toisenlainen historia kuin muilla Pohjoismailla. Seuraavassa on suomalaisesta näkökulmasta historiallinen, kulttuurinen, taloudellinen ja futurologinen katsaus suurista muutoksista Skandinavian idänsuhteissa. Matkalla ajan ja paikan halki piirtyy kuva Itämeren maiden kohtalonyhteydestä. Neuvostoliiton hajoaminen, Baltian maiden itsenäistyminen sekä Naton ja EU:n kehitys ovat tuoneet itäyhteistyöhön sekä uusia ongelmia että mahdollisuuksia.

Nykypäivän suomalainen, ruotsalainen, norjalainen, tanskalainen tai islantilainen elää niin voimakkaasti nykyisyydessä, että hän unohtaa tärkeän historiallisen näkökulman. Suomi, Baltian maat ja jopa muinainen Venäjä olivat entisaikoina tärkeitä kohteita skandinaaveille.

Viikingit perustivat idänretkillään kauppapaikkoja rannikoille ja Venäjän suurten jokien varsille. Tanskan hallitsija Valdemar Voittoisa yritti vuonna 1291 käännyttää liiviläiset kristinuskoon ja näki tarun mukaan Tanskan lipun laskeutuvan taivaista. Ruotsalaisten ristiretket Suomeen olivat keskiajan eurooppalaisen suurvallan, roomalaiskatolisen kirkon, ”pohjoinen ulottuvuus”. Samalla ruotsalaiset talonpojat ja kalastajat asuttivat Suomen merestä kohoavat viljavat rannikot. Heitä seurasi vuosisatojen ajan ruotsalaisia pappeja, aatelis- ja virkamiehiä, joiden jälkeläiset loivat 1800-luvulla Suomen kansallisen kulttuurin.

EU:n nykyinen laajeneminen kohti itää ei enää tunnukaan kovin ainutlaatuiselta, jos pidetään mielessä saksalais-tanskalaiset ritarikunnat ja kauppiaat (Hansa), jotka hallitsivat keskiajalla Itämeren aluetta. Heidän jälkeensä näyttämölle astui suurvalta Ruotsi, joka Venäjän kasvavan tsaarinvallan kanssa kilpaillessaan valloitti Inkerinmaan, Viron ja suurimman osan Latviaa. Merkkejä Itämeren itäisten rannikkoalueiden yli huuhtoneista vanhoista sota-, kauppa- ja kulttuuriaalloista on yhä nähtävissä Tallinnan ja Riian vanhoissakaupungeissa, Suomen ja Viron maaseudun vanhoissa herraskartanoissa ja kansankulttuurissa sekä ennen kaikkea alueen kirkoissa ja yliopistoissa.

Laineet ovat kuitenkin lyöneet myös vastakkaiseen suuntaan. Karjala ja Inkerinmaa olivat olleet itäroomalais-ortodoksis-slaavilaisten vaikutteiden alaisena jo kauan ennen kuin saksalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset aloittivat alueella roomalaiskatolisen miekkalähetyksen. Uspenskin katedraali Helsingissä on muistutus siitä, että ortodoksinen kirkko on yhä Suomen toinen valtionkirkko, jolla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin evankelis-luterilaisella kirkolla.

Laulava ihmisketju

Syksyllä 1989 Baltian maiden asukkaat muodostivat laulavan ihmisketjun pitkin Baltian rannikkoa. Se symboloi vapautumista Neuvostoliiton ikeestä. Tämä oli erityisen kulttuuriperinteen, laulujuhlan, huipennus. Laulujuhlaperinne ruotsaalkoi 1860-1870-luvuilla Riiassa ja Tallinnassa, mistä se levisi Suomeen. Siellä se muodosti vuosisadan vaihteessa vahvan henkisen pohjan suomalaiselle kansallisuusaatteelle ja suomenruotsalaiselle yhtenäisyysliikkeelle. Kipinä hehkuu edelleen.

Venäläisellä ja virolaisella kulttuurilla on niin ikään ollut merkittävä vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen ja pukeutumistapoihin (ja päinvastoin). Suomea opiskelleet tietävät kielen sisältävän runsaasti germaanisia, balttilaisia ja slaavilaisia lainasanoja keskeisillä aloilla, kun taas viron kieli on saanut vahvoja vaikutteita saksasta ruotsista. Kymmenettuhannet Ruotsiin ja muihin maihin paenneet virolaiset toivat puolestaan mukanansa kulttuurin ja tavat, jotka ovat osittain sulautuneet valtakulttuuriin mutta joita vanhemman polven edustajat eivät ole unohtaneet.

Valtavat elintasokuilut

Nykyajan pohjoismaalaiset antavat joskus 1900- luvun sotien, valtaryhmittymien ja eurooppalaisten yhdentymispyrkimysten sokaista itsensä niin, että he unohtavat kylmät taloudelliset tosiasiat, jotka ovat johtaneet mullistavaan kehitykseen Pohjolan lähialueilla.

Kun Leninin ja Trotskin johtamat sosialistit tekivät vuonna 1917 Venäjällä vallankumouksen, he eivät vedonneet kansaan mahtisanoilla vaan iskulauseella ”rauhaa ja leipää”. Venäjän kansa tsaarin armeijan sotilaat olivat niin riistettyjä loppuun ajettuja, että uusi järjestelmä tuli kuin tilauksesta. Kun tämä järjestelmä puolestaan alkoi rakoilla, syynä ei ollut ainoastaan ”glasnost”, vaatimus demokratiasta ja avoimuudesta, vaan myös ”perestroika”, tarve uudistaa talouden rakenteet. Oli yksinkertaisesti pakko antaa tilaa yksityisille aloitteille ja vapaille markkinavoimille.

Vielä vuosia toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvun alussa tavaroiden säännöstely oli Suomessa hyvin yleistä. Päivittäistavarat olivat kortilla, ja suuret 6-10-hengen evakkoperheet oli ahdettu 50 neliön kaupunkiasuntoihin tai pieniin mökkeihin maaseudulle. Ruotsista ja Amerikasta lähetettyjä kahvi- ja vaatepaketteja odotettiin kuin kuuta nousevaa.

Yhtä vaikea on nykyään, 50 vuotta jälkeenpäin, kuvitella venäläisen, karjalaisen tai virolaisen esikaupunkialueen tai maaseudun elämän kurjuutta. On vaikea ymmärtää valtavia tuloeroja, joihin markkinoiden vapauttaminen on johtanut.

Tuore esimerkki taloudellisista eroista: Inarinsaamelaiset poronhoitajat valittavat, että valtion tukema metsäteollisuus tuhoaa Ivalon seudun tunturirinteiden viimeiset porolaitumet. Samansuuntaisia kommentteja esittävät muualla Suomessa sekä Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa maanviljelijät ja kalastajat, jotka ovat tähän saakka tulleet toimeen EU ?-tuella ja kansallisella tuella. Nämä elintasovaivat ovat kuitenkin ainoastaan kalpea varjo ongelmista, joiden kimpussa Viron, Latvian ja Liettuan maatalouspoliitikot ovat koko 1990-luvun painiskelleet ja joihin he törmäävät entistäkin suuremmassa mittakaavassa Euroopan yhdentymisen kynnyksellä.

Jo ennen Neuvostoliiton luhistumista Saimaan alueen metsäteollisuus sai suuren osan raakapuustaan Venäjän Karjalasta. Kansainväliset ympäristöjärjestöt ovat puuttuneet tähän yhtä ärhäkästi kuin Pohjois-Atlantin valaanpyyntiin, Pohjanmaan turkistarhaukseen tai rottien käyttöön koe-eläiminä lääketieteellisessä tutkimuksessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset yritykset hävisivät kylläkin italialaisille tarjouskilpailun Pietarin katujen kunnostamisesta, mutta ne ovat hyvin vahvoilla uudisrakentamisessa ja rakennusten kunnostamisessa sekä Pietarissa että Baltian maiden pääkaupungeissa.

Pohjoismaiden Investointipankki on näytellyt merkittävää osaa investoinneissa Viroon ja Latviaan 1990-luvulla. Tanskalaiset ovat parantaneet teitä ja kunnostaneet rakennuksia Riiassa ja Vilnassa. Norjalainen öljy ja ruotsalainen vesivoima kilpailevat venäläisen maakaasun ja ydinsähkön kanssa Pohjoismaiden yhteisillä energiamarkkinoilla. Baltian maiden itsenäistyminen on avannut maiden pääkaupungit sekä vanhat rantaloma- ja kylpyläkohteet suomalaisille, ruotsaalkoi laisille ja tanskalaisille matkailijoille ja kiinteistöjen metsästäjille.

Balttilaisten korkeakoulujen suhteellisen korkea taso ja maiden alhaiset elinkustannukset houkuttelevat opiskelijoita Suomesta ja Skandinavian maista, ja pohjoismaiset oppilaitokset tarjoavat puolestaan sekä stipendejä että vaihto-ohjelmia balttilaisille nuorille.

Uusi Itämeri-yhteistyö

Itämeri lahtineen muodosti entisaikoina saksalaistanskalaisen ja ruotsalaisen sisämeren, jota pitkin kuljetettiin runsaasti kaikenlaista tavaraa, aina kotimaisesta polttopuusta ja tervasta kaukomaiden kankaisiin ja mausteisiin. Taloudelliset ja kulttuuriset innovaatiot levisivät pohjoiseen Ruotsin, Baltian maiden ja Suomen rannikkoja pitkin.

Nykyään Itämerellä liikennöivät suuret öljytankkerit. Synkän varjonsa nykyisten ja tulevien sukupolvien ylle heittää ympäristön saastuminen, jonka taustalla on yhtä hyvin Pohjoismaiden kuin Neuvostoliiton, Puolan ja Saksankin vuosikymmeniä jatkunut tehomaatalous ja teollisuustoiminta.

Toinen tulevaisuuden kysymys on, miten Baltian maiden EU-jäsenyys vaikuttaa niiden ja Pohjoismaiden väliseen liikkuvuuteen. Pohjoismaat olivat ensimmäisiä, jotka Islanti etunenässä tunnustivat Baltian maiden itsenäisyyden. Voidaanko Baltian maiden ja Pohjoismaiden hyviä suhteita ylläpitää ja edistää?

Miten hyvin on tunnettava maiden elinkeinoelämä, historia ja kulttuuri ja mitä kieliä on osattava, jotta Itämeren alueen uusi yhteistyö saataisiin sujumaan? Onko realistista pyrkiä parantamaan pohjoismaisten ja balttilaisten kielten molemminpuolista tuntemusta? Venäjän ja etenkin Pietarin läheisyys asettaa Suomelle erityisiä vaatimuksia; lisääntyyhän muun muassa venäjänkielisen väestön maahanmuutto kaiken aikaa. Venäläisvähemmistön tarpeet ja Baltian maiden heihin kohdistamat kielitaitovaatimukset ovat arkaluonteisia aiheita, jotka vaativat hienotunteisuutta ja huomionottoa myös Pohjoismailta.

Mahdottomasta mahdollista

Länsi-Pohjola ja sen naapurit

Kun harvaan asutuilla alueilla on yhteisiä etuja ajettavaan, on hyvin tärkeää tehdä yhteistyötä. Mahdottomasta tulee mahdollista, kunhan tahtoa riittää.

Länsi-Pohjola – Islanti, Färsaaret ja Grönlanti – elää suurelta osin kalastuksesta. Alue on harvaan asuttua ja ilmasto suhteellisen kylmä. Atlantti yhdistää Länsi-Pohjolan sen naapureihin Britteinsaarilla ja Koillis-Kanadassa.

Sekä Länsi-Pohjolan että sen naapurialueiden asukkailla on valvottavanaan elintärkeitä etuja, jotka liittyvän yhteisen merialueen luonnonvaroihin. Haasteena on hyödyntää luonnonvaroja järkevästi ja kestävästi.

Yksi Johannesburgissa vuonna 2002 järjestetyn YK-huippukokouksen päätelmistä oli, että alueellista yhteistyötä tulisi lisätä maailman merien suojelemiseksi. Pohjois-Atlantin alueen menestyksekäs yhteistyö auttaa osaltaan saavuttamaan YK:n asettaman tavoitteen kalakantojen kestävästä hyödyntämisestä vuoteen 2015 mennessä.

Vaikka Islanti, Färsaaret, Grönlanti ja Norjan rannikkoalueet kilpailevatkin keskenään kansainvälisillä markkinoilla, on mailla ja alueilla myös paljon kalastukseen liittyviä yhteisiä etuja. Tämä pätee myös Kanadan koillisrannikkoon, Skotlantiin ja Irlantiin.

Pohjois-Atlantti on maailman puhtaimpia ja rikkaimpia merialueita. Sieltä pyydetyllä kalalla on kysyntää kaikkialla Euroopassa. Länsi-Pohjolan ja sen naapureiden erityistavoitteena onkin huolehtia hyvin yhteisten kalavesien kasvuolosuhteista ja pyrkiä näin säilyttämään myönteinen kuva Pohjois-Atlantin kalakantojen tilasta. Pyyntivälineistä on keskusteltu vuosikausia, ja Pohjoismaiden ministerineuvosto on myöntänyt varoja valikoivien pyydysten kehittämiseen, joihin ainoastaan halutut kalalajit tarttuvat. Tavoitteena on merten luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen.

Merten ja ympäristön suojeleminen on kaikkien maiden yhteinen asia ja edellyttää aktiivista alueellista ja kansainvälistä panostusta. Länsi-Pohjolan poliitikot kokevat velvollisuudekseen pitää merten suojelua jatkuvasti esillä Pohjoismaissa. Maat ovat riippuvaisia meren luonnonvaroista. Samalla kukin niistä harjoittaa omaa itsenäistä kalastuspolitiikkaa ja on järjestänyt kalavarojen hallinnan omalla tavallaan. Puhdas Pohjois-Atlantti on valtava voimavara, joka asettaa koko Pohjolan erityisasemaan ja antaa sille yhteistä voimaa.

Arktisten alueiden ilmastonmuutokset osoittavat, että pohjoisen haavoittuvan luonnon suojelua on jatkettava. Öljynkuljetusten lisääntyminen pohjoisilla merillä on toinen esimerkki alasta, jolla tarvitaan yhteisiä toimia. Tiivistämällä yhteyksiä Pohjois-Atlantilla sijaitseviin naapureihinsa Pohjoismaat pystyvät paremmin vastaamaan tuleviin haasteisiin.

Hyvät naapuruussuhteet kunniaan

Pohjoismaat tarvitsevat alueena hyviä naapuruussuhteita. Ne ovatkin kiteytyneet tuloksekkaassa yhteistyössä itäisten naapureiden kanssa vuodesta 1991 lähtien. Pohjoismaiden ministerineuvoston arktinen yhteistyöohjelma kertoo puolestaan, että on tärkeää pitää yllä hyviä suhteita pohjoisiin naapureihin. Eteläisiä naapuruussuhteita heijastelee muun muassa Pohjoismaiden ministerineuvoston rooli EU:n kumppanina pohjoisen ulottuvuuden toimintasuunnitelmassa. Länsi-Pohjola toimii Pohjoismaiden tähystyspaikkana länteen ja lounaaseen, ja siksi se voi luontevasti sulkea pohjoismaisen lähialueyhteistyön ympyrän. Naapuruuspolitiikkaa ollaankin nyt kehittämässä myös lännen suuntaan. Tavoitteena ei ole asettaa itää ja länttä vastakkain pohjoismaisessa yhteistyössä, vaan päinvastoin saavuttaa alueiden välinen tasapaino yhteisiä etuja silmällä pitäen.

Länsi-Pohjolan asemasta pohjoismaisessa yhteistyössä on laadittu raportti, joka sisältää tietoa Länsi-Pohjolan alueellisesta yhteistyöstä ja ehdotuksia yhteistyön vahvistamiseksi ja laajentamiseksi. Raportissa kehotetaan Pohjoismaita tekemään tiivistä yhteistyötä Länsi-Pohjolan lähinaapureiden kanssa, sillä Pohjois-Atlantin ongelmat koskevat pohjoisen pallonpuoliskon kaikkia asukkaita. Lisäksi siinä päätellään, että olisi koko Pohjolan etujen mukaista, mikäli pohjoismaista yhteistyötä parannettaisiin Länsi-Pohjolassa ja alueen naapureiden kanssa.

Vahvaa kasvua

Elintaso on noussut Länsi-Pohjolassa huimasti 1990-luvun puolivälistä lukien. Alueen lisääntyy kasvaa niin ikään voimakkaasti. Tiedot ilmenevät Pohjoismaiden tilastollisesta vuosikirjasta 2003.

Etenkin Färsaarten ja Islannin talous on kasvanut vauhdilla seitsemän viime vuoden aikana. Siinä missä bruttokansantuote on vuodesta 1995 lähtien kasvanut Tanskassa noin 18 prosenttia ja Ruotsissa noin 20 prosenttia, on se Islannissa kasvanut samalla aikavälillä 30 prosenttia. Färsaarilla kasvu on ollut 1990-luvun alun syvän kriisin jälkeen peräti 50 prosenttia. Norjassa ja Grönlannissa kasvu on ollut 22-23 prosentin luokkaa, mikä silti on enemmän kuin Tanskassa tai Ruotsissa. Itä-Pohjolan poikkeus on Suomi, jonka talouskasvu on ollut miltei yhtä rivakkaa kuin Islannin eli 29,4 prosenttia.

Mikäli mittarina käytetään bruttokansantuotetta asukasta kohden, Pohjolan rikkaimmat maat ovat Norja ja Islanti. ”Köyhimmät” ovat puolestaan Suomi ja Ruotsi, molemmat Itä-Pohjolassa.

Kulttuurin rikkautta

Talouskasvu ei kuitenkaan ratkaise kaikkea: myös kulttuurin rikkaudella on suuri merkitys. Länsi-Pohjolassa harjoitetaan elinvoimaista kulttuuritoimintaa. Kulttuurivirtaukset leviävät maasta toiseen, ja etenkin nuoret liikkuvat vilkkaasti rajattomassa Pohjolassa.

Lähes yhtä paljon kansainvälistä huomiota kuin Björk on saanut nelihenkinen islantilainen Sigur Rós -yhtye, jonka tuotannossa on vaikutteita vanhasta kansanmusiikista.

Vanhat saagat voivat vastaavasti innoittaa nykykirjailijoita. Islanti toivoo, että Pohjoismaisessa kulttuuriyhteistyössä hyödynnettäisiin laajasti Pohjolan keskiaikaisessa kirjallisuudessa piilevää rikkautta. Näin tämä tärkeä osa pohjoismaista kulttuuriperintöä voisi toimia modernin kulttuurin energianlähteenä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa pohjoismainen mytologia, jota on vastikään käytetty yhteispohjoismaisen postimerkkisarjan aiheena.

Kulttuurielämää tuetaan Pohjoismaissa runsaasti. Viidesosa Pohjoismaiden ministerineuvoston budjetista käytetään kulttuuritoimintaan. Yhteisiä kulttuurilaitoksia on kaikkialla Pohjoismaissa, kuten Pohjoismainen nykytaiteen instituutti Nifca Suomessa, Pohjoismaiden näyttämötaiteiden keskus NordScen Tanskassa ja Dalsåsenin pohjoismainen taitelijakeskus Norjassa.

Pohjoismaiden ministerineuvostolla on Länsi- Pohjolassa kolme kulttuurikeskusta: Reykjavikin Pohjolan talo Islannissa, Färsaarten Pohjolan talo Torshavnissa ja Grönlannin Pohjola-instituutti Nuukissa. Niissä järjestetään muun muassa seminaareja ja näyttelyjä. Niillä on myös laajat kirjastot, joista löytyy ajantasaista tietoa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Länsi-Pohjolan asemaa pohjoismaisessa yhteistyössä käsittelevässä raportissa suositellaan Pohjolan talojen roolin vahvistamista alueen kulttuuriyhteistyön koordinoinnissa.

Yhteistyö on herättänyt huomiota myös muualla maailmassa. On esimerkiksi luotu useita kiertonäyttelyitä, joiden tavoitteena on kertoa Länsi- Pohjolan kulttuurista ja historiasta. Viikinkinäyttely Vikings – The North Atlantic Saga oli ensi kerran esillä New Yorkissa kesällä 2000, minkä jälkeen miljoonat ihmiset kävivät katsomassa sitä sen kiertäessä USA:ta ja Kanadaa. Toinen hyvä esimerkki on Hunters of the North -näyttely, joka kertoo kalastuksen ja metsästyksen kehityksestä ja historiasta Islannissa, Färsaarilla ja Grönlannissa. Näyttely avattiin Reykjavikin Pohjolan talossa vuonna 2002, minkä jälkeen se on kiertänyt useissa maissa.

Tutkimusmatkalle Pohjoismaihin!

Haluaisitko osallistua oppilasvaihtoon tai haaveiletko kesätöistä Pohjoismaissa? Nuoret, koululaiset, opiskelijat ja opettajat ovat jo vuosien ajan voineet tehdä opintomatkoja muihin Pohjoismaihin. Sen ovat mahdollistaneet Nordplus-ohjelmat, joiden suosio kasvaa jatkuvasti. Pohjoismaiden ministerineuvosto on myöntänyt Nordplus-ohjelmille 250 miljoonaa Tanskan kruunua eli noin 33,6 miljoonaa euroa vuosiksi 2004–2006.

Nordplus Juniorin kohderyhmän muodostavat peruskoulun oppilaat ja opettajat sekä toisen asteen koulutuksen (mm. lukiot ja ammattikoulut) opiskelijat ja opettajat.

Lisää aiheesta osoitteessa admin.nordskol.org

”Nordplus antaa mahdollisuuden asua toisessa Pohjoismaassa ja tutustua sen asukkaisiin. Se on hyvin antoisaa.”


” Kun tutustuimme maidenvälisiin yhtäläisyyksiin ja eroihin, tiedostimme samalla ös omat vahvuutemme.”

Kesätöihin Pohjoismaihin

Nordjobb perustettiin vuonna 1985, minkä jälkeen noin 15 000 pohjoismaista nuorta on päässyt kesätöihin kyseisen ohjelman kautta. Nordjobbin kautta nuoret voivat hakeutua kesätöihin muihin Pohjoismaihin ja itsehallintoalueille. Ohjelma on tarkoitettu 18–26-vuotiaille. Nordjobb hankkii asunnon, mutta vuokra on maksettava itse. Palkkaa maksetaan taulukoiden mukaan, ja verot maksetaan työskentelymaahan. Jokaisessa Nordjobb-paikassa on vapaa-ajanohjaaja, joka auttaa käytännön asioissa ja opastaa nuoria asumiseen ja työskentelyyn liittyvissä kysymyksissä.

Lisää aiheesta osoitteessa www.nordjobb.net

Pohjola numeroina

Pohjoismaiden neuvostossa ja ministerineuvostossa tehtävään yhteistyöhön osallistuvat kaikki viisi Pohjoismaata Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska sekä Ahvenanmaan, Färsaarten ja Grönlannin itsehallintoalueet.

Färsaaret ja Grönlanti kuuluvat Tanskan kuningaskuntaan, Ahvenanmaa puolestaan Suomen tasavaltaan.

Tanska
Pinta-ala: 43 376 km2
Korkein kohta: Yding Skovhøj 172,5 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 5 397 640
Asukkaita/km2: 124,91
Pääkaupunki: Kööpenhamina. Asukkaita
(pääkaupunkiseutu): 1 756 648
Hallitusmuoto: Perustuslaillinen monarkia
EU-jäsen: 1. tammikuuta 1973

Färsaaret
Pinta-ala: 1 399 km2
Korkein kohta: Slættaratindur 882 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 48 323
Asukkaita/km2: 34,1
Pääkaupunki: Tórshavn. Asukkaita
(pääkaupunkiseutu): 18 539
Hallitusmuoto: Itsehallinto, osa Tanskan kuningaskuntaa
EU-jäsen: Ei

Grönlanti
Pinta-ala: 2 166 086 km2
Jäätön pinta-ala: 410 449 km2
Korkein kohta: Gunnbjørns Fjeld 3 700 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 56 854
Asukkaita/km2 (jäätön pinta-ala): 0,14
Pääkaupunki: Nuuk. Asukkaita: 14 265
Hallitusmuoto: Itsehallinto, osa Tanskan kuningaskuntaa
EU-jäsen: Ei

Suomi
Pinta-ala: 338 145 km2
Korkein kohta: Halti 1 328 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 5 219 732
Asukkaita/km2: 17,1
Pääkaupunki: Helsinki. Asukkaita (Suur-Helsinki): 976 222
Hallitusmuoto: Tasavalta
EU-jäsen: 1. tammikuuta 1995

Ahvenanmaa
Pinta-ala: 1 552 km2
Korkein kohta: Orrdalsklint 129 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 26 347
Asukkaita/km2 (maapinta-ala): 17,2
Pääkaupunki: Maarianhamina. Asukkaita: 10 632
Hallitusmuoto: Itsehallinto, osa Suomen tasavaltaa
EU-jäsen: 1. tammikuuta 1994 (verounionin ulkopuolella)

Islanti
Pinta-ala: 103 300 km2
Korkein kohta: Hvannadalshnúkur 2 111m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 290 570
Asukkaita/km2 (maapinta-ala): 2,8
Pääkaupunki: Reykjavik. Asukkaita
(pääkaupunkiseutu): 181 925
Hallitusmuoto: Tasavalta
EU-jäsen: Ei. Eta-jäsen 1. tammikuuta 1994

Norja
Pinta-ala: 323 758 km2
Korkein kohta: Galdhøpiggen 2 469 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 4 577 457
Asukkaita/km2: 14,9
Pääkaupunki: Oslo. Asukkaita (pääkaupunkiseutu): 1 010 504
Hallitusmuoto: Perustuslaillinen monarkia
EU-jäsen: Ei. Eta-jäsen 1. tammikuuta 1994

Ruotsi
Pinta-ala: 450 295 km2
Korkein kohta: Kebnekaise 2 111 m
Väkiluku 1. tammikuuta 2004: 8 975 670
Asukkaita/km2: 21,8
Pääkaupunki: Tukholma. Asukkaita
(pääkaupunkiseutu): 1 693 946
Hallitusmuoto: Perustuslaillinen monarkia
EU-jäsen: 1. tammikuuta 1995


Lähde: Nordisk statistisk årsbok, 2004

Tietoa Pohjoismaista

Pohjoismaiden neuvoston ja ministerineuvoston tiedotusosasto julkaisee runsaasti aineistoa, jota voi hyödyntää opetuksessa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa vuosittain ilmestyvä Pohjoismaiden tilastollinen vuosikirja, johon on koottu vertailevaa tilastotietoa useilta eri aloilta.

Osoitteessa www.norden.org  on runsaasti taustatietoa kaikesta pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sivuilta löytyy myös useita erikoisalojen julkaisuja pdf-versiona.

Pohjoismaisessa koulunetissä (admin.nordskol.org) on paljon tähän kirjaan liittyvää aineistoa ja lukuisia muita opetusvinkkejä.

© Informasjonsavdelingen, Nordisk Råd & Nordisk Ministerråd, København 2004