Johdanto

1. Pohjoismainen identiteetti ja muu maailma

2. Pohjoismaista nykykirjallisuutta

3. Yhteistyötä Pohjois-Euroopassa

1. Pohjoismainen identiteetti ja muu maailma

Miten Pohjolaksi kutsuttu alue on muodostunut? Onko olemassa pohjoismaista identiteettiä? Mitkä ovat haasteet, jos aiomme pitää kiinni pohjoismaisesta identiteetistä ja jatkaa yhteistyötä? Tässä osassa etsitään vastausta muun muassa näihin kysymyksiin.

Pohjoismailla on paljon yhteistä. Vuosisatojen saatossa pohjoismaiset yhteiskunnat ovat muodostuneet sellaisiksi, että ne muistuttavat toisiaan ja eroavat olennaisesti muusta Euroopasta ja muusta maailmasta.

Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestelmiä kuvailtaessa puhutaan usein pohjoismaisesta mallista. Myös yhteinen historia, samankaltaiset kielet ja yhteinen kulttuuriperintö ovat osana pohjoismaisen identiteetin ja
yhteistyön perustaa. Pohjoismainen yhteistyö virallistettiin Helsingin sopimuksella ja yhteistyötä varten perustetuilla järjestöillä ja laitoksilla. 1990-luvun alkupuolella tehdyt selvitykset ovat osoittaneet, että pohjoismaalaiset suhtautuivat ainakin tuolloin myönteisesti ”pohjoismaisuuteen” ja halusivat syventää sekä Pohjoismaiden keskinäistä yhteistyötä että maiden yhteistyötä muun maailman kanssa. Yhteistyöllä onkin kansan vankka tuki.

Pohjoismaisella identiteetillä ja yhteistyöllä on nykyään aivan erilaiset selviytymis- ja kehitysedellytykset
kuin vuonna 1952, jolloin virallinen yhteistyö käynnistettiin perustamalla Pohjoismaiden neuvosto. Globaalistumisen lisääntyminen vaikuttaa olennaisesti elintapoihin, kulttuuriin ja käyttäytymiseen. Lisäksi se tiivistää huomattavasti valtiollisia ja henkilökohtaisia yhteyksiä. Sen seurauksena kansainvälinen kauppa
kasvaa, Euroopan integraatio edistyy, huipputeknologia, erityisesti viestintätekniikka, etenee suurin harppauksin ja kansalaiset liikkuvat ennennäkemättömän vilkkaasti yli valtakunnanrajojen, sekä
vapaaehtoisesti että pakosta. Kehitys ei tietenkään koske ainoastaan Pohjoismaita vaan koko maailmaa.

Keskittyminen pohjoismaiseen identiteettiin tai yhteenkuuluvuuteen muodostaa perustan keskustelulle
siitä, miten pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ja pohjoismaisen yhteistyön edellytykset ja ehdot
muuttuvat lähivuosina. Miten pohjoismainen yhteistyö on kehittynyt vuosien saatossa? Mitä tarkoitetaan
”pohjoismaisella mallilla”? Selviytyvätkö pohjoismaiset kielet kansainvälistymisestä? Mikä on Pohjoismaiden
rooli kansainvälisessä yhteistyössä?

Pohjoismainen malli

Kun tarkastellaan Pohjoismaisten yhteiskuntien rakennetta, havaitaan, että mailla on varsin selkeitä yhteisiä piirteitä. Pohjoismaisen mallin käsite kattaa yleisesti ottaen valtio- ja yhteiskuntamuodot, jotka on luotu Pohjoismaissa viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana. Pohjoismaisen mallin tunnuspiirteitä ovat

• syvään juurtunut parlamentaarinen demokratia
• pitkälle kehittynyt hyvinvointivaltio
• taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen avoimuus maailmaa kohtaan
• tiivis ja laaja yhteistyö
• kansalaisten laajaan osallistumiseen sekä vahvoihin talonpoikais- ja työväenliikkeisiin pohjaava demokraattinen kehitys
• konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun perustuva poliittinen kulttuuri.

Käsitettä käytetään usein kuvaamaan sellaista hyvinvointivaltiota, jonka pääperiaatteena on, että kaikilla kansalaisilla on oikeus hyvinvointietuihin ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Edut rahoitetaan pääasiassa verovaroin, ja muihin Euroopan maihin verrattuna Pohjoismaiden julkinen sektori on laaja. Pohjoismaille on myös tyypillistä naisten työssäkäynti: noin kahdeksan kymmenestä naisesta on ansiotyössä.

Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden kehittyminen yhdistetään usein vahvoihin työnväenliikkeisiin, mutta
samalla myös suuret poliittiset puolueet ovat yleisesti olleet yhtä mieltä keskeisistä poliittisista
uudistuksista.

Pohjoismailla, kuten useimmilla muillakin Euroopan mailla, on tulevina vuosikymmeninä edessään suuria väestörakenteen muutoksia, joiden seurauksena yhä harvempien on elätettävä yhä useampia. Yleisesti katsotaankin, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusta on uhattuna. Työssäkäyvien määrän
väheneminen vaikuttaa luonnollisesti veropohjaan, ja samalla yhä harvemmat hoitavat vanhuksia ja sairaita
sekä tarjoavat työssäkäyville palveluja, esimerkiksi päivähoitopaikkoja.

Mainittuun ongelmaan on useita ratkaisumalleja. Ensinnäkin voitaisiin tehostaa käytettävissä olevan
työvoiman hyödyntämistä. Toiseksi kaikki voisivat työskennellä nykyistä pitempään: toisaalta viikkotyötuntien määrää voitaisiin lisätä, toisaalta eläkeikää voitaisiin korottaa. Kolmanneksi voitaisiin aktiivisesti lisätä
työvoiman maahanmuuttoa. Ehkäpä kaikkia malleja tarvitaan, jotta yhteiskuntamme säilyisi vastaisuudessakin nykyisenkaltaisena.

Kuva 1.
Väestönmuutos Pohjoismaissa

Muiden kulttuurien vaikutus Pohjoismaiden yhteiskuntiin

Kuten aiemmin on todettu, globaalistuminen lisää maiden ja niiden asukkaiden keskinäisiä yhteyksiä. Emme altistu vieraille vaikutteille ainoastaan lähtiessämme ulkomaille lomailemaan tai työskentelemään: meihin vaikuttavat väistämättä myös ihmiset, jotka tulevat Pohjoismaihin muualta maailmasta. Toiset tulevat tänne omasta vapaasta tahdostaan hakemaan töitä, toiset taas joutuvat pakenemaan sotaa tai vainoa.

Maahanmuuttajien määrä on lisääntynyt kaikissa Pohjoismaissa 10-15 viime vuoden aikana, vaikkakin eri suhteessa. Maahanmuutto- ja integraatiopolitiikassa on suuria maidenvälisiä eroja, vaikka työvoimapulan ratkaiseminen työvoiman maahanmuutolla tuntuukin olevan ajankohtainen aihe kaikissa Pohjoismaissa. Nettomaahanmuutto eli maahanmuuton ja maastamuuton erotus on tällä hetkellä Pohjoismaiden väkilukua eniten lisäävä tekijä. Syntyneiden enemmyys eli elävänä syntyneiden ja kuolleiden erotus on pienentynyt selkeästi 1990-luvulla.

Pohjoismaihin suuntautuva maahanmuutto koostuu suurelta osin kotimaahan palaavista pohjoismaalaisista,
jotka ovat asuneet eripituisia aikoja jossain toisessa Pohjoismaassa vapaiden pohjoismaisten
työmarkkinoiden ja väljien säännösten ansiosta.

Maahanmuuttolukuihin sisältyvät myös ulkomaalaiset, jotka asettuvat asumaan johonkin Pohjoismaahan.
Heidät voidaan jakaa toisaalta kehitysmaista tuleviin henkilöihin, toisaalta henkilöihin, jotka tulevat muualta Euroopasta, USA:sta, Kanadasta ja muista kehittyneistä maista, joihin mieluiten rinnastamme itsemme.

Maahanmuuttotilastoja tarkasteltaessa onkin kysyttävä, mitä niillä halutaan mitata. Halutaanko ainoastaan selvittää, miten paljon ulkomaalaisia tulee Pohjoismaihin? Vai halutaanko pikemminkin tietää, moniko heistä tulee kehitysmaista? Vai pyritäänkö tilastoilla osoittamaan jotakin aivan muuta?

Hankaluuksiin törmätään heti, kun aletaan tarkastella ulkomaalaisten määrää Pohjoismaissa. Lasketaanko esimerkiksi jonkin Pohjoismaan kansalaisuuden saaneet yhä ulkomaalaisiksi? Jos lasketaan, niin miten monen sukupolven taakse ulkomaalaisuus tai maahanmuuttajuus ulottuu? Yhden, kahden vai kolmen? Ulkomaalaisten lukumäärä voi siis vaihdella sen mukaan, miten ulkomaalaisuus määritellään.

Jos lähtökohtana on, että ainakin muiden kuin Pohjoismaiden kansalaisia on pidettävä ulkomaalaisina,
tilanne on seuraavanlainen: Suomessa ulkomaiden kansalaisten osuus on pienin, 2,0 prosenttia, kun taas
Ruotsi on kärjessä 5,3 prosentillaan. Tanska on toisena 4,9 prosentillaan. Useimmissa Pohjoismaissa myös maastamuutto on lisääntynyt viime vuosina, mutta nettomaahanmuutto on silti selvästi yhä plussan puolella. Noin 35 prosenttia maastamuutosta suuntautuu johonkin toiseen Pohjoismaahan.

Naapurikielten ymmärtäminen – totta vai tarua?

Onko Pohjoismaiden välillä kielellinen yhteys? Jos on, onko se osa pohjoismaista identiteettiä? Onko se
tärkeä osa sitä? Valtaako englanti alaa?

Niin kutsuttu Pohjoismaiden kielellinen yhteys eli naapurimaiden kielten ymmärtäminen on jotain aivan erityistä. Se tarkoittaa, että tanskaa, norjaa ja ruotsia puhuvat ymmärtävät toistensa kieliä. Yli kolme neljäsosaa Pohjoismaiden väestöstä voi siten puhua äidinkieltään tavatessaan toisiaan ja odottaa tulevansa ymmärretyksi.

Totuus on kuitenkin hieman toisenlainen. Kun puhutaan naapurimaiden kielten ymmärtämisestä, on syytä
ottaa huomioon useita eri seikkoja.

Lähes neljäsosa Pohjoismaiden väestöstä puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin tanskaa, norjaa tai ruotsia. Monet suomalaiset eivät ymmärrä ruotsia, vaikka se on Suomen toinen virallinen kieli, tanskasta tai norjasta puhumattakaan. Kun tehtiin selvitys pohjoismaisten kielten ymmärtämisestä pohjoismaisissa kokouksissa, ainoastaan viisi prosenttia suomalaisista sanoi ymmärtävänsä puhuttua tanskaa hyvin. Päinvastaista totesi
peräti 84 prosenttia.

Färsaarelaisille, grönlantilaisille ja islantilaisille tanskan kieli on usein kielisilta muihin Pohjoismaihin, mutta
se ei tarkoita, että he ymmärtäisivät automaattisesti myös norjaa ja ruotsia. Vaikka tanska kuuluukin Islannin koulujen opetussuunnitelmaan, monen islantilaisen on vaikea ymmärtää puhuttua tanskaa. Naapurimaiden kielten murteet voivat puolestaan aiheuttaa ymmärtämisvaikeuksia tanskalaisille, norjalaisille ja ruotsalaisille.

Kuva 2.
Pohjoismaiden ikärakenne vuosina 2010 ja 2030

Pohjoismainen kulttuurirahasto käynnisti vuonna 2001 tutkimushankkeen selvittääkseen, miten hyvin 16-19-vuotiaat skandinaavit ymmärtävät toistensa kieliä. Ensitulosten mukaan norjalaiset ymmärtävät
naapureidensa kieliä parhaiten, tanskalaiset puolestaan huonoiten. Norjalaiset ymmärtävät puhuttua
ruotsia paremmin kuin tanskaa, ja ruotsalaiset vastaavasti norjaa paremmin kuin tanskaa. Puhuttu tanska aiheuttaakin eniten ymmärtämisvaikeuksia Pohjoismaissa.

Kun siis vain harvat tuntuvat ymmärtävän ongelmitta pohjoismaisia naapureitaan, miksei sitten
yksinkertaisesti aleta käyttää englantia? Miksi pitäisi edes yrittää ymmärtää ”skandinaaviskaa”? Eihän ole mitenkään epätavallista, että keskenään juttelevat pohjoismaalaiset antavat periksi ja alkavat puhua
englantia. On kuitenkin perusteltua pitää kiinni skandinaavisista kielistä. Pohjoismaiden kielineuvosto
mainitsee pohjoismaisten kielten ymmärtämistä käsittelevässä julkaisussaan seuraavat perusteet:

• Vain harvat pohjoismaalaiset osaavat englantia niin hyvin, että he pystyvät ilmaisemaan itseään
  vapaasti ja vaivattomasti – vaikka monet ehkä luulevat niin.
• Sukulaiskielen ymmärtäminen vaatii paljon vähemmän työtä kuin täysin vieraan kielen oppiminen.
• Pohjoismaiset kielet soveltuvat edelleen parhaiten pohjoismaisten olosuhteiden kuvaamiseen.
• Pohjoismaiden kielellinen yhteys on tärkeä pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden symboli, etenkin liikuttaessa Pohjolan ulkopuolella.

Kuva 3.
Pohjoismaihin suuntautuva maahanmuutto vuonna 2002. Huomio! Norjan luvut ovat vuodelta 2001.

Kuva 4.
Ulkomaiden kansalaiset Pohjoismaissa vuonna 2003

Onko englanti siis todellinen uhka Pohjoismaiden kielelliselle yhteydelle? Voivatko kansalaiset
vastaisuudessakin puhua skandinaavista äidinkieltään ja odottaa tulevansa ymmärretyksi Pohjoismaissa?

Useat kielentutkijat ovat vakuuttuneita siitä, että Pohjolassa kommunikoidaan vastaisuudessakin ”pohjoismaisesti” – onhan kielen tuottaminen ilmaista: Äidinkielen puhuminen ei vaadi puhujalta erityisiä ponnistuksia. On kuulijan asia höristää korviaan.

Pohjoismaat ja kansainvälinen yhteistyö

Historiallisista ja geopoliittisista syistä johtuen Pohjoismaat noudattavat toisistaan poikkeavia malleja niin kansainvälisessä turvallisuusyhteistyössä kuin poliittisessa ja taloudellisessa yhteistyössäkin. Vastaisuudessa Pohjoismaiden politiikkaan ja etenkin yhteistyöhön Itämeren alueella sijaitsevien naapurimaiden kanssa vaikuttaa vuonna 2004 tapahtunut EU:n laajentuminen, jolloin muun muassa Baltian maista ja Puolasta tuli unionin jäsenmaita.

Pohjoismaiden EU-suhteet ovat hyvin erilaiset. Suomi, Ruotsi ja Tanska ovat unionin jäseniä, kun taas Islanti
ja Norja osallistuvat EU:n sisämarkkinoihin Eta-sopimuksen kautta. Färsaaret ja Grönlanti ovat päättäneet pysytellä kokonaan EU:n ulkopuolella, mutta erityisjärjestelyjen kautta niillä on pääsy unionin markkinoille
ja joihinkin EU-ohjelmiin. Ahvenanmaa kuuluu Suomen osana EU:hun, mutta sen erityisasema on määritelty Suomen jäsenyyssopimuksen lisäpöytäkirjassa. Ahvenanmaa ei esimerkiksi kuuluu tulliunioniin.

Myös Pohjoismaiden ja itsehallintoalueiden turvallisuuspoliittiset ratkaisut poikkeavat toisistaan. Tanska,
Norja ja Islanti ovat Naton jäseniä, kun taas Ruotsi ja Suomi ovat päättäneet pysytellä sotilaallisesti liittoutumattomina. Ne osallistuvat kuitenkin varauksetta EU:n sotilaalliseen rauhanturvayhteistyöhön, kun
taas Tanska on puolustusyhteistyötä koskevan varaumansa takia sen ulkopuolella. Ahvenanmaa on kansainvälisten sopimusten nojalla sekä demilitarisoitu että puolueeton. Erilaisista kytkennöistään
huolimatta maat noudattavat usein ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan hyvin yhtenäistä linjaa.

EU:ssa on 1. toukokuuta 2004 lähtien 25 jäsenmaata, jotka on merkitty karttaan keltaisella. Hakijamaat on merkitty tummanharmaalla. Romania ja Bulgaria hyväksyttäneen EU:n jäseniksi vuonna 2007.

© European Community, 2004

Pohjoismaat panostavat vahvasti kansainväliseen yhteistyöhön etenkin kehitysapukysymyksissä. Lisäksi ne osallistuvat näkyvästi ennaltaehkäiseviin toimiin ja kriisinhallintaan kaikkialla maailmassa. Alalla tehdään
paljon epävirallista yhteistyötä.

Pohjoismaat ovat kehitysapua antavien maiden kärjessä lähes prosentin osuudella
bruttokansantuotteestaan. Maat ovat nyttemmin alkaneet koordinoida Afrikkaan suuntautuvaa
kehitysapuaan. Sambiasta tulee ensimmäinen Afrikan maa, jossa Pohjoismaat toimivat koordinoidusti
Tanskan johdolla.

Virallinen pohjoismainen yhteistyö

Ajatus Pohjoismaiden tiiviistä poliittisesta yhteistyöstä otettiin vakavasti esille heti toisen maailmansodan jälkeen. Virallinen parlamentaarinen yhteistyö aloitettiin vuonna 1952, jolloin perustettiin Pohjoismaiden neuvosto, ja vuonna 1962 Pohjoismaat allekirjoittivat Helsingin sopimuksen, joka muodostaa
hallitusyhteistyön perustan. Pohjoismaiden ministerineuvosto perustettiin vuonna 1971 maiden hallitusten viralliseksi yhteistyöfoorumiksi.

Virallisten yhteistyöpuitteiden perustamista seuranneina vuosina pohjoismaiset poliitikot saivat aikaan
useita uraauurtavia uudistuksia: Vuonna 1954 lopetettiin Pohjoismaiden väliset passintarkastukset ja perustettiin yhteiset työmarkkinat. Vuonna 1981 pohjoismaalaiset saivat puolestaan oikeuden samaan sosiaaliturvaan kuin työskentely- tai oleskelumaan omat kansalaiset.

Viime vuosina on solmittu uusia sopimuksia muun muassa eläkkeiden ja verotuksen alalla. Vuonna 1992
tehtiin sopimus, jonka nojalla pohjoismaalaiset voivat hakea toisen asteen koulutukseen muissa
Pohjoismaissa samoin ehdoin kuin maan omat kansalaiset.

Yhteistyön piiriin kuuluu lukuisia eri aloja, joita ei välttämättä säädellä virallisin sopimuksin mutta joilla kuitenkin päästään tuloksiin. Hyvä esimerkki tästä on Pohjoismaiden yhteinen virallinen ympäristömerkki,
vihreä joutsen. Viime vuosina on erityisesti keskitytty ympäristöön ja kestävään kehitykseen, maahanmuuttoon, integraatioon, Pohjoismaiden välisten rajaesteiden poistamiseen, teknologiseen kehitykseen ja
pohjoismaiseen tutkimukseen.

Pohjoismaisen yhteistyön budjetista rahoitetaan myös noin 30 yhteispohjoismaisen laitoksen toimintaa. Laitokset hoitavat tehtäviä, joista on järkevämpää ja taloudellisempaa huolehtia yhdessä kuin erikseen. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pohjoismainen geenipankki, jonka tehtävänä on säilyttää ja
dokumentoida koko Pohjolan kasviston geneettinen kirjo. Pohjoismaisin varoin rahoitetaan myös noin
1500:aa erilaista ympäristö-, koulutus- ja tutkimushanketta.

Pohjoismaat ovat tehneet viime vuosina tiivistä yhteistyötä myös lähialueen maiden ja järjestöjen kanssa. Pohjoismailla onkin nykyään runsaasti toimintaa Baltian maissa, Luoteis-Venäjällä, arktisilla alueilla ja EU:ssa.

Pohjoismaiden neuvoston parlamentaarikkojen ja Pohjoismaiden ministerineuvostossa mukana olevien hallitusten aktiivinen vuorovaikutus on ainutlaatuista kansainvälisessä yhteistyössä.

© Informasjonsavdelingen, Nordisk Råd & Nordisk Ministerråd, København 2004